Rivitanssia ja pieniä askeleita

Mä hain itselleni apua, Englannissa systeemi toimii loistavasti ja sain hyvin nopealla aikataululla keskusteluapua, sekä hoitajia käymään meillä kotona. Pikkuhiljaa mä aloin voimaan äitinä paremmin ja sitä myöten tietysti myös muutoin. Mun miehessä ei silti tapahtunut minkäänlaista muutosta parempaan, hänen käytöksensä oli uutta ja vierasta, mutta olihan hänkin tuore isä. Tupakkatauot venyivät 15 minuutin mittaisiksi, puhelin oli mukana kirjaimellisesti kaikkialla, oli kovaa tarvetta päästä käymään kaupassa ja milloin missäkin. Jälkikäteen ajateltuna hänellähän luki otsassaan kissan kokoisilla kirjaimilla ”minä petän sinua, lähde. Etsi itsellesi sinun arvoisesi kumppani, minä olen täysin arvoton.” Mun päähän oli iskostunut kuva perheestä, meidän perheestä. Ja mä ajattelin että mä olen tämän perheen itselleni valinnut, tämän miehen itselleni valinnut joten mä menen vaikka läpi harmaan kiven, en petä, en jätä, hoidan lapsen, hoidan kodin, hoidan itseäni, rakastan, hellin ja hoivaan. Mutta mun mieli oli silti maassa, jatkuvasti, joka päivä. Odotin mun miestä kotiin iltaisin meidän tyttären kanssa. Olisin halunnut tehdä asioita perheenä. En saanut mitään takaisin, enää pitkiin aikoihin. Mun mies oli alkanut tupakoimisen ohessa polttamaan sähkötupakkaa, myöhemmin sain tietää että niin teki tyttökin, jonka hän oli tavannut. Mun mies puhui eritavalla kuin ennen, aksentti oli muuttunut, ajattelin että ehkä hän ajattelee että ei mulle tarvitse enää näin monen Englannissa asutun vuoden jälkeen puhua selkokieltä, ja tottahan se oli. Hän käytti viesteissään erilaisia sanontoja, jos joskus mainitsin tästä, oli se tietysti jäänyt päälle äidin kanssa viestittelystä- näin mä puhun mun äidinkin kanssa. Tässä vaiheessa lienee paikallaan kysyä että kuinka vitun tyhmä mä olin. Viimein tuli meidän parisuhteen viimeinen päivä, jonka muistan aamun ensimmäisestä hetkestä lähtien. Heräsin, laitoin meidän tyttären valmiiksi, laitoin itseni valmiiksi ja odotin miestäni kotiin, jotta lähdettäisiin yhdessä Lontoon keskustaan hakemaan meidän tyttärelle passia. Päästiin perille Lontooseen ja hoidettiin passi kuntoon. Ehdotin että käveltäisiin Victorian asemalta Waterloohon, rakastan tuota kävelyä! Pysähdyttäisiinkö matkalla pubissa? Mieheni oli ilkeä, poissaoleva, ylimielinen, vähättelevä ja minulle täysin vieras ihminen. Niin paljon kun merkkejä olikin ollut ilmassa jo pitkään, ei mikään niistä ollut koskaan ollut näin selkeä. Nyt vihdoin tiesin. Nyt en enää uskotellut itselleni että kaikki johtui stressistä, uudesta vauvasta, vaikeasta raskaudesta tai mistään muustakaan. Nyt mä tiesin. Käveltiin silti. Junassa istuin yksin, kävin kaupassa yksin, sitten käveltiin kotiin. Mieheni pelasi olohuoneessamme videopelejä, pyysin sulkemaan makuuhuoneen oven. Lajittelin pyykkejä ja hoidin vauvaa. Mieli muistaa omituisia asioita, sillä muistan hänen tuoneen minulle pienen kulhon pähkinöitä. Lienee turhaa mainita, että hän kävi 15 minuutin mittaisilla tupakka tauoilla useaan otteeseen tuonakin iltana. Menimme nukkumaan, niinkuin jokainen muukin ilta. En saanut unta. Hän nukkui sikeästi vieressäni, puhelin jälleen videon jäljiltä auki. Päätin, että koska hän ei minulle totuutta kerro, on mun aika saada se selville muilla keinoin. Tein sen alhaisen teon joka ei kuulu normaaliin tai onnelliseen parisuhteeseen missään tilanteessa. Otin puhelimen ja hiivin olohuoneeseen. Tässä kohtaa mainittakoon, että luulin löytäväni jotakin, mutta en koskaan sitä mitä löysin. Sama nainen kuin kesällä. Okei. Ei yllätä. Avasin viestiketjun, rakkaudentunnustuksia, molemminpuolisia. Pitkiä ja hartaita viestejä. Suunnitelmia mitä sitten tehdään kun ”se” ei ole enää kuvioissa. ”Se” olin minä. Kuvia, videoita. Suhde. Pitkään jatkunut. Miltei vuoden. Kuva ja videomateriaali oli sellaista, että kurkkuuni ryöpsähti oksennusta. Kirjaimellisesti. Mieleeni tulvi omat herkät raskausajan kuvani, joita olin miehelleni lähetellyt koko raskauden ajan, jokainen kuva jonka oli lähettänyt hänelle jossa suukotan meidän tytärtä, jokainen kuva, jonka hän on avannut ja velvollisuudesta vastannut ja sen jälkeen siirtynyt tämän tytön kaikenantaviin videoihin. Kädet tärisivät. En halunnut nähdä enempää. Kävelin makuuhuoneeseen, otin nukkuvan tyttäremme syliini ja ääni täristen kerroin miehelleni että suhteemme oli ohi. Kerroin ettei hän saisi tulla lähemmäksi. Oksensin. Mieheni käytös yllätti. Hän kielsi asian. Hän kääntyi syyllistämään minua, hän ei tiennyt mistä puhuin. Tottakai hän tiesi, hän oli vaan liian tottunut valehtelemaan minulle. Hän nukkui sohvalla. Seuraavista päivistä en muista juuri mitään. Tätä kirjoittaessa yritän palata ensimmäisiin hetkiin tuon yön jälkeen. Näen harmaata, en muista. Hoidin tytärtämme tavalliseen tapaan, mutta näiden jo rutiineiksi muodostuneiden toimenpiteiden lisäksi en muista tehneeni mitään. Lamaannuin. Miksi minä, miksi me, miksi meidän perhe. Tartuin ajatukseen että korjaan tämän, ihmismieli on kummallinen. En mä nyt helvetissä sitä halunnut korjata, mutta alku shokki laittoi mun aivot täysin sumuiseen tilaan. Mieheni ei antanut juuri minkäänlaisia aitoja katumuksen merkkejä. Ahdisti vielä enemmän. Seuraavana sunnuntaina lensin kotiin suomeen, jossa mun paranemisprosessi saattoi alkaa. Samalla tiellä olen vieläkin. Samaa prosessia käyn läpi vieläkin. Tunteita on monia, joka ikinen päivä, mutta sumuinen verho silmieni edestä on poistunut. Ajatus asioiden korjaamisesta on kuollut, hänen kokoisensa paikka mun sydämessä tuntuu tyhjältä ja kylmältä, hän ei ole siellä enää. Rakkaus häneen tuntuu nyt utuiselta muistolta, samalta kuin jonkun ajatteleminen jota rakastit vuosia sitten. Et oikein enää muista miltä se tuntui. En tunne vihaa, enemmän sääliä. Ehkä meitä molempia kohtaan. Itseäni kohtaan että menetin kauniin raskausaikani, enkä voi koskaan saada sitä takaisin ja entistä miestäni kohtaan siitä että hän on niin mitätön. Ei kukaan. Pieni ja säälittävä. Heikko ja vieras. Päiviä suomeen tuloni jälkeen puhuimme puhelimessa, päästin ulos raivon jonka piti päästä ulos. Vähän kuin paska joka vihdoin ummetuksen jälkeen tulee ulos. Olo helpottaa. Sen raivon jälkeen tuntui että no jopas jotakin. Ei mun elämä olekaan päättynyt, se taisikin vasta alkaa. Pienin askelin tietysti, jota otetaan ensin kaksi eteen sitten taas yksi taakse, vähän kuin rivitanssia. Mutta askelia ne ovat pienetkin askeleet.