Ensimmäiset 3 kuukautta äitinä – ihanaa ja kamalaa

August täytti kolme kuukautta, elokuu vaihtui syyskuuhun. Niin sanottu raskausajan jatkoaika on nyt päättynyt.

Vauvahan syntyy yhdeksän kuukauden jälkeen niin kovin kehittymättömänä. Yhtäkkiä hänet ponnistetaan kohdun kotoisasta täysihoidosta tähän karuun ja kirkkaaseen maailmaan. Ei ihme, että syöminen, nukkuminen ja ruuansulatus voivat tuottaa alussa hieman hankaluuksia.

Mä haluan takaisin mun lämpöiseen kotiin, se rääkyy.

Aika on mennyt samaan aikaan sekä puuduttuvan hitaasti että ihan älyttömän nopeasti. Takana on kiistatta elämäni suurin mullistus: rankka ja väsyttävä, onnellinen ja elämäniloinen.

Naurua ja itkua, välillä samaan aikaan. Myös vauvalla.

Se tässä niin koomista onkin. Välillä toivon, että hän olisi minun kaikista väkevimpien ominaisuuksieni sijaan perinyt vähän enemmän isänsä temperamenttia: rauhallista, tasaista ja sopeutuvaa.

Noh, sitä saa, mitä on.

Äitiyden ensimmäinen kvartaali on varmasti tähän astisen elämäni ikimuistoisinta aikaa – mikäli siitä muistaa enää myöhemmin mitään. Mieleenpainuvaa ainakin tunnetasolla.

Aika sumussahan tässä on välillä vedetty, ihan jo univelan takia. Ja sen vuoksi, että kaikki on ollut niin uutta. Vaikka mitä olisi etukäteen lukenut, ei yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään – eikä kukaan osaa sen paremmin kertoa.

“Yrittäkää saada nukutuksi”, on neuvolan paras neuvo.

Jep.

Vaikka on se silti parempi kuin yrittää ratkoa vauvan vaivat keskellä yötä. Selata kaikki nettikeskustelut yösyöttöjen lomassa ja löytää itsensä aamulla vauvan ja miehen välistä niskat yhden käden kännykkäimetysasennosta vieläkin pahemmin juntturassa.

Kun yöt ja päivät tuntuvat toisinaan pitkiltä, huomaa sitä toivovansa, että aika kuluisi nopeammin. Että vähän helpottaisi.

Olisitpa jo vähän isompi. Niin loppuisivat nämä mystiset vaivat ja raastavat itkut.

Kunnes yhtenä aamuna tuntee sydäntään puristavan, kun ne pikkuruiset vaatteet eivät mahdukaan enää päälle. Miten tuo äsken niin ruttuinen tyyppi voikin kasvaa näin järisyttävällä vauhdilla. Maailmaan suurin klisee, jossa on joka sana totta.

Sillä yhtään haparoivaa kosketusta, spontaania hymyä tai viattoman syvää katsetta en haluaisi ohittaa, yhtään sen nopeammin. Se on kaikki tai ei mitään. Ihanaa ja kamalaa. Mutta mitään en vaihtaisi.

Väsymyksen kanssa oppii elämään. Huolta ajan kanssa vähän hillitsemään. Pelkoihin auttaa läheisten tuki.

Suuttumukseen, siihen auttaa purkaminen. Mielellään puolisoon, ei vauvaan. Ja se, että saa hetken omaa aikaa.

Syyllisyyskin on sallittua. Se seuraa kun saa itsensä ajattelemasta jotain, mikä ei sovi kulissiin. Kun voimat ovat lopussa ja mielessä velloo negatiivisia ajatuksia, vaikka pitäisi olla koko ajan niin onnellinen.

Mutta onni. Sitä saa tuntea, paljon. Joka kerta kun upottaa nenänsä syvälle vauvan pehmeään hiuspehkoon. Tai kun antaa pusun pullealle, silkinpehmeälle poskelle ja saa vastauksena pientä kiherrystä. Pakko toistaa, ainakin 50 kertaa päivässä.

Ja rakkaus, se on tunteista lujin. Vaikka olo olisi kuinka hauras, epäonnistunut ja eksynyt, ei tätä rakkautta voita mikään.

Seuraa toinen klisee:

Elämä on saanut ihan uuden merkityksen.

Veera