Vauva on muuttanut kaiken
“Onko jotain vinkkejä miten selvitä tämän univelan kanssa?” kysyi viikon vanhan vauvan onnellisen väsynyt isä minulta ja mieheltäni.
“Siis onko teillä jotain ihan oikeasti konkreettisia neuvoja”, hän painotti. “Eikä vaan että tsemppiä, kyllä se siitä.”
“Ööö”, mutisimme yhdestä suusta ja huomasimme olevamme hiukan hämillämme. Taskut ammottivat tyhjinä hyvistä neuvoista. Tunsin usean kuukauden univelan painolastin silmänaluksillani, joita olin yrittänyt piilottaa meikin alle.
“Kyllä siitä jotenkin selviää, vaikka tuntuisi ettei selviä”, pukahdin. Varmaan juuri ne sanat, joita hän ei halunnut kuulla.
“Yrittäkää vuorotella öitä?”, mieheni yritti.
Olen viimeisten viikkojen aikana oppinut kantapään kautta erään tärkeän asian: jokaisesta hyvästä yöstä ja päivästä pitää olla kiitollinen. Huomisesta ei tiedä, eikä siitä siksi kannata stressata.
Hyväksyminen on äitinä olemisen keskeisin taito.
Viimeistään silloin, kun perheeseen iskee ensimmäinen influenssa, hyväksyy, että vauva on tosiaan muuttanut kaiken. Myös sairastamisen.
Ensin alkoivat vauvan yöhulinat, sitten yölliset yskäkohtaukset. Pian minä olin kuumeessa ja seuraavana päivänä mieheni. Nyt tiheitä yöheräilyjä on jatkunut puolitoista kuukautta, tautia kaksi viikkoa. Suoranaista selviytymisharjoittelua Kruununhaan neljänkymmenen neliön taistelukentällä.
Netflix-sarjojen katsominen ei ole käynyt mielessäkään. Haluaisin vain nukkua, mutta en pysty. Jokainen katkonainen yö riistää minulta rippeen unenlahjoistani. Krooninen väsymys konkreettisimillaan. Onneksi on burana, nenäkannu ja sukulaiset. Niin, ja vain yksi lapsi valvottamassa.
Uskon mielen voimaan ja yritän olla kiitollinen siitä, että meitä piinaa vain influenssa, josta todennäköisesti toivumme ennemmin tai myöhemmin. Isossa kuvassa kaikki on ihan hyvin.
Ai ”ihan hyvin” vai oikeasti ihan hyvin?
Kun ihmiset kysyvät miten meillä on mennyt, vakiovastaus on edelleen “hyvin vaihtelevasti”. Se on totuudenmukaisempaa kuin vastata tuo ainainen ”ihan hyvin”, jos ei rehellisesti siltä tunnu. Alussa päivät olivat rankkoja, yöt parempia (kesän helteitä lukuun ottamatta). Nyt ne ovat kääntyneet päälaelleen.
Yöt ovat hulinaa ja itkua, mutta päivät niihin verrattuna hyvinkin seesteisiä. August on parhaimmillaan kikattava pieni ilopilleri. ”Rontti”, kuten siskoni sanoo. Yhtä tuuliviiri kuin äitinsä, minä ajattelen.
Mutta koko ajan rakkaampi.
Päivä kerrallaan, hyvistä hetkistä nauttien. Tämä lause kannattaisi kirjoittaa vessan peiliin.
Ja kun ei kerta kaikkiaan nauti, on pyydettävä apua. Ei ole reilua puolisollekaan katsella yliväsynyttä, apaattista ja raivoherkkää vaimoa, joka maalaa uupumukseltaan maailmasta negatiivista kuvaa.
Aina ei tarvitse jaksaa, senkin olen hyväksynyt. Ja apua on onneksi saatavilla. Kunhan vain opettelee pyytämään.
Nyt olen joutunut opettelemaan, ja se on kannattanut. Olen niin kiitollinen kaikista Augustin hoitajista, ja heidän suomista hetkistä, kun saan käpertyä yksin peiton alle kuuntelemaan äänikirjaa. Nukkumaan en edelleenkään päivisin pysty, mutta olenpa päässyt nauttimaan hyvistä kirjoista.
(Kirjavinkkinä lempikirjailijani Juha Itkosen uusin romaani ”Ihmettä kaikki”.)
Kyllä tästäkin eteenpäin mennään. Tämän kirjoituksen loppuun saattaminen ja julkaiseminen on jo osoitus siitä.
Vaikka tuntuu, että vauva on muuttanut kaiken, en minä silti ole muuttunut. Olen se sama ihminen inhimillisine tarpeineni. En pelkästään äiti, vaan myös nainen, vaimo, tytär, sisko ja ystävä. Ihminen, joka tarvitsee unta, lepoa ja omaa aikaa.
Voimia kaikille kanssakulkijoille!
Rakkaudella,
Veera