Oi tammikuu
Olen viime vuosina alkanut pitämään enemmän ja enemmän tammikuusta. Enkä sano tätä vain siksi, että tänä vuonna siitä on ollut poikkeuksellisen helppo tykätä.
Aiemmin olin sitä mieltä, että kuolemankuukausi marraskuun (etym. marras = kuolema) lisäksi myös tammikuun voisi pyyhkiä kalenterista. Valon lapsena nuo kaksi kuukautta tuntuivat vuodesta toiseen ankeilta. Siitä huolimatta, että hörppäsi Glühweinia heti marraskuun alussa tai poltti kynttilöitä aamupalalla sinnikkäästi pitkälle tammikuuhun.
On vain niin loputtomaan pimeää (siis yleensä on!), että tekisi mieli käpertyä talviunille ja antaa suklaan virrata suoraan suoneen.
Marraskuun ja tammikuun välissä on aina piristänyt joulukuu. Koska #birthdaymonth. No ei vaan, enemmän tietysti joulun takia. Joulun tunnelmassa ja odotuksessa on aina ollut sitä jotain taikaa, joka vain vahvistui oman lapsen myötä.
Viime joulukuussa täytin kolmekymmentä ja huomasin ajattelevani ajan kulusta toisin. Istuin synttäripäivänäni yksin kivenmurikan päällä meren rannalla Gran Canarialla. Kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjaa. Itku tuli silmään, kun ajattelin kuinka hyvin asiat olivat. Siinä hetkessä soimasin itseäni nuoruuden naiiviudesta. En haluaisi menettää yhtään päivää saatika kuukautta siksi, että annan mielialani mukailla säätä.
Sama pätee äitiyteen. On rankkoja vaiheita, pelon tunteita ja äidiksi kasvamisen kipuja. Sanoinkuvaamatonta väsymystä, flunssakierrettä, urakriisiä ja epäreilua tiuskimista. Silti samaan aikaan tapahtuu elämä.
Kaiken sen haavoittuvaisuuden keskellä tulee jatkuvasti pieniä, yllättäviä hetkiä, jotka äkkiarvaamatta saavat purskahtamaan nauruun. Kun huomaa vauvan keksineen uuden ilmeen, jota hän alkaa harjoitella toistuvasti naama väärällä. Tai kun hän alkaa holttittomasti kikattaa paijatessaan karvaista, valkoista sohvatyynyä (koska luulee sen olevan koira). Vauvat ovat hupsuja ja janoavat elämää, kaikista vanhempien mielensisäisistä kriiseistä huolimatta.
Harmauteen ei kiinnitä enää huomiota, kun päivät ovat täynnä värejä. Aamut voivat olla tummia, kuin mustaa kahvia. Kitkerää, kiukkuista, liian varhaista. Päivät taas seesteistä ja pastellinsävyistä, iloista hykerrystä ja holtitonta heilumista. Illalla sävyt muuttuvat syvemmiksi, valot himmenevät hiljalleen. Rauhoitutaan, rutistetaan ja rakastetaan.
Käyn korjaamassa lelut koriin, kurkunpalat roskiin ja annan hiljaisuuden laskeutua. Jokainen päivä on oma väripalettinsa keskenään sekoittuvine sävyineen, erilainen ja niin arvokas. Jokaisesta päivästä selvitään, jokainen päivä saadaan viettää yhdessä. Joko kevyin, tanssahtelevin askelin tai haurain, tukea tarvitsevin ottein.
Ja palatakseni nyt tuohon tammikuuhun. Tänä vuonna se on ollut kaunis, valoisa, pehmeän värinen. Paikoin jopa seesteinen. Päivääkään en vaihtaisi tästä tammikuusta pois.
Olemme olleet terveitä pitkän sairastelun jälkeen. Nukkuneet paremmin kuin aikoihin. Nauttineet joutilaisuudesta, hyvästä musiikista, uuden kodin ihanuudesta.
Tammikuussa on toivoa ja rauhaa. Ainakin meillä on ollut. Ollaan pysähdytty, rauhoituttu ja mietitty tulevaa. Jääty kotipesään, luettu, vetelehditty ja reflektoitu viime vuotta.
On ymmärretty jotain siitä, ettei vanhemmuutta tarvitse suorittaa. Jos riittäisi, että on vaan ja rakastaa?
Veera
PS. August nukkuu nyt yönsä omassa huoneessa. <3 (Tätä edelsi aika pitkä pätkä unettomia öitä)
Lue myös: Ensimmäiset kolme kuukautta äitinä – ihanaa ja kamalaa