Kova Kun Kivi.

Tässä taas mietiskelyn ohessa..syntyjä syviä..

Miehen kuoleman jälkeen oon miesrintamalla vetäytyny kuoreeni. Mutta fakta on kuitenkin että kroppa huutaa kosketusta ja olen ehdottomasti enemmän Pari-ihmisiä kuin sinkkuudesta tykkäävä. Mä vaan nautin enemmän kun tuntee ihmisen ja voi luottaa..

Toki oon eläny myös hurjaa sinkkuelämää, mutta siitä on tosiaan yli 10vuotta aikaa, ja en pysty enää asennoitumaan yhtä kepeästi asioihin, siis mennä baariin pokaamaan joku ”vaan yheks illaks” ja saada seksistä jotain irti ihmisen kans jonka kans on korkeintaan hetken huumaa, ja ei muuta.. (Booring..I Know..)

Mutta pakko tässä surun ja kaipauksekin keskellä on myöntää, että silmät on alkanu harhailemaan, ja sisko saanu muutamat hyvät naurut kun en tsiigailuja kauheesti peittelekkään! 😀 (Muutamaan otteeseen oo myös itse silmäilolle jääny kiinni, ja on siinä raavaskin mies punastunu mun kuolaamista! )

 Mutta joo, ongelma tässä on se…Että vaikka osaan artikuloida ja puhua hienosti small talkkia, flirttailla ja katsoa nätisti..En mene siitä pidemmälle. En vaikka kundi ois KAIKKEA MITÄ ETSIN. Eli..OON IHAN LUKOSSA. 🙁

Kyllä siinä pitää kundilla olla sietokyky katossa ja ymmärrystä sitäkin enempi että tätä kestäs..

Miks pitää olla näin tunneihminen?! Jos kroppa kaipaa toisen kosketusta tai ihan vaikka vaan välillä nukkumista ison ja turvallisen miehen kainalossa, miksei pää anna lupaa? :( 

Alkaa olla toivoton olo. Onks musta tullu se nainen,jolle riittää pelkkä katseleminen ja flirtti, mutta että en pysty päästää ketään enää iholle. Tai mieleen..

Mä vaan niin kaipaan sellasta.  

Mut sen verran oon tajunnu, että kaipaan mieheltä sellasta tilanteen haltuunottoa, että vaikka ois noin pinnallisesti/ulkonäöllisesti oman tyylinen

-tottakai-  mutta se ei riitä. Miehen pitää mun tapauksessa olla helevetin aktiivinen, ja tunkeilevakin, sellanen joka ei luovuta helpolla vaan antaa kaikkensa ja saa mut tuntemaan oloni kun oisin ONLY GÖÖRL IN DA WÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖRLD!

Senkin aika tulee sit joskus. Kai.