Tässä ku ollu tutkimusretkellä uuteen ”Minään”, oon tajunnu aika paljonkin asioita itestäni..Yllättäviäkin.. Mä luulen että se,miks mulla on ollu niin älyttömän vaikee sopeutua puolison kuolemaan on ollu osasyynä myös se, että elin ja hengitin mieheni kautta.. Jossain vaiheessa vaan huomaamatta luovuin kaikesta omasta ja aloin ajatella kaiken ”meiän” kautta.

Sitten yhtäkkiä kun koko elämä heittää häränpyllyä; joutuukin käyttämään omia aivoja, hoitamaan kaiken itse ja oikeesti seisoa omilla jaloilla on ollu aika pelottavaakin..Ahistavaa ja yksinäistä yhtäkkiä. Mutta niin vaan siihen pystyin vaikka välillä hengittäminenkin on ollu työn takana.

Mä en ikinä,koskaan vaihtais aikaa yhessä pois, mutta jos jtn vois erilailla tehä niin myönnän että ehkä tekisin. Pysyisin itsenäni.

Nään jo jotain hyvääkin tulleen tästä, eli oon löytäny/löytämässä itseni uudestaan. Huomaan olevani hiton vahva typy, ja osaavani hiton paljon enemmän asioita kun mitä olen luullut.  En olekkaan ihan saamaton! Enkä tarvitse toista ihmistä pystyäkseni seisomaan tai hengittämään.

Vaikein asia on ehkä hyväksyä se, että mä olin todella masentunu viimeset pari vuotta ennen miehen kuolemaa..Tuntuu että tein rakkaani elämästä kurjaa viimeisiä hetkinä. Epäoikeudemukaista,kun toinen halus elää, ja ite suurinpiirtein kuolla pois…Mä elän, mies kuoli.

Seuraava askel olis myöntyy siihen,että oppis ottamaan siltikin apua vastaan, siis kun kaiken tän aikana lukittauduin syvälle omaan maailmaan, rooli päällä ja hymy naamiona niin mun  on opittava sanomaan ääneen ”Mulla on nyt paha olla, ja tarviin halauksen/jutella/läsnäoloa”.

Mä luulen että se on nyt seuraava oppikoulu.