Tätä kirjaa odotin. Lehdissä ja blogeissa sitä hehkutettiin, kirjastossa oli pitkä lainajono. Kirjan piti olla todenmakuinen, järkyttävä, ajattelemaan herättävä, jotain muuta.

Little Been tarina kertoo länsimaalaisen toimittajanaisen ja nigerialaisen pakolaistytön tarinat – ja etenkin se, miten ne liittyvät toisiinsa. Kieltämättä lähtökohta on hedelmällinen ja antaa mahdollisuuksia vaikka mihin.

Petyin. Kirja olikin vain ihan ok. Toki kahden ”eri maailman” kohtaaminen oli paikoin kekseliästä ja kaikessa syyllistävyydessään paikallaan, mutta silti, vain ihan ok. Ehkä kirjan viesti kokonaisuudessaan ei sitten uponnut minuun, mutta tuntui, että se ei tarjoa mitään uutta. Turvapaikanhakijoiden asema länsimaisessa byrokratiakulttuurissa on järkyttävä, ihmiset ovat pääasiassa kovia ja kylmiä. Elämän arvo puntaroidaan rahalla, ja arvottamassa on ihmisiä, jotka eivät joudu pelkämään oman henkensä puolesta.

On silti hyvä, että näistä asioista kirjoitetaan. Toivoisin vain, että se voisi tapahtua ilman liian räikeitä vastakkainasetteluja, kuten esimerkiksi elämänsä puolesta taisteleva pakolainen vs. hömppälehden päätoimittaja (jonka on kaiketi tarkoitus edustaa naisen elämää pinnallisimmillaan). Kai kylmiin faktoihin saisi inhimillistä otetta tavallisemminkin? Tarinaan oli kahden maailman naisia yhdistämään saatu ujutettua jonkinlainen universaali, uhrautuva äitimyyttikin.

Ehkä juuri kliseisyytensä vuoksi kirja jäi tärkestä aiheestaan huolimatta jotenkin pinnalliseksi, viihdekirjamaiseksi kokemukseksi. Tai ehkä vain odotin liikaa.

Olenko aivan hakoteillä?

Kuva: Gummerus Kustannus.