Uusi maailma.

Kun tapaa uuden ihmisen, maailma muuttuu aina vähän. Hänen kauttaan saattaa tavata lisää uusia ihmisiä, päästä paikkoihin, joissa ei ole koskaan käynyt ja nähdä asioita ehkä eri tavalla kuin ennen. Minun elämäni oli kauan samanlaista. Sen täyttivät samat ystävät, ihmiset ja paikat. Samat huonekalut, sama arki ja samat huolet. Kun kahdeksan vuoden jälkeen aloin seurustella uudestaan, alkoi maailmani pikkuhiljaa muuttua. Minun omaan kuplaani alkoi ilmestyä uusia asioita. Äkkiä kodissani on jonkun toisen astioita, seinällä oleviin kehyksiin on ilmestynyt uusia kuvia ja pöydällä kiikkuu keittokirjoja. Merimies ei vie niitä omaan kotiinsa, vaan minun kotiini, jossa vietämme 90% yhteisestä ajastamme. Tämä on minulle uutta. Koskaan kukaan ei ole saapunut elämääni näin. Päättäväisenä siitä, että tulevaisuus on yhteinen ja siksi asioita aletaan katsoa enemmän yhteisinä kuin erillisinä. Me alkaa muodostua pienistä hipuista. Se on kuin kudelma kahdesta suunnasta tulevia lankoja, joista muodostuu suuri yhtenevä kokonaisuus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni joku haluaa ottaa minut mukaan. Mies kohtelee minua kunnioituksella ja olen joka kerta hämmentynyt, kun hän sanoo, että jos hän menee juhliin/työhön liittyvään kuvaukseen/purjehtimaan, hän haluaa minut mukaansa. Sä olet mun tyttöystävä, sä tulet kanssa. Tämäkin on vierasta. Kaikki elämäni esimerkit vanhempiani lukuunottamatta ovat miehistä, jotka kokevat puolison rajoittavana tekijänä ja kiroavat sitä, kun aina pitää olla yhdessä kaikkialla. On helpompaa bailata ilman. Koko ajan ei joku kyttää ja valita, että pitäisi lähteä kotiin. Voi ehkä flirttailla muille. Olen itse inhonnut pariskuntia, jotka nyhjäävät aina yhdessä, koska usein heitä on vaikea lähestyä. Siksi yritän antaa mahdollisimman paljon tilaa mennä yksin, mutta hän pitää minua mukana. Välillä olen ihmetellyt onko se minulle vain mahdotonta käsittää, että hän tekee niin, koska pitää minusta. Hän ei tee sitä velvollisuudesta, kohteliaisuudesta tai siitä pelosta, että suutun. Vaan siksi, että olen tärkeä.

Viime yönä juttelin kahden ystäväni kanssa. Toinen itki, ettei koskaan löydä ketään ja toinen, että ei saa selvää pitääkö eräs ihminen hänestä. Aloin miettiä mitä heille voisi sanoa. Kun vihdoin kaikkien kamalien kokemusten jälkeen törmäsin Merimieheeni, en joutunut kohtaamaan suurinta osaa minua aiemmin piinanneista asioista. Hän oli johdonmukainen, suora ja luotettava. Siksi puolen vuoden tyyni odottaminen sen suhteen uskaltaako hän sanoa minua tyttöystäväksi, ei ollut minulle mahdotonta. Välillä raastavaa, mutta ei mahdotonta. Kyllä kaikki järjestyy, kun vaan et jää roikkumaan niihin vääriin ihmisiin. Mutta kun on yksinäistä ja haluan todistaa, että kelpaan. Olen hiljaa hetken. Mutta eihän sun tarvitse kelvata kuin itsellesi, sehän riittää. Aivan sama mitä joku eksäsi sanoo. Sanani kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Yritettyäni itse vuosia sopia aivan vääränlaisten ihmisten seuraan ja jätettyäni huomioimatta lukemattomia punaisia lippuja, yritän sinnikkäästi tolkuttaa samaa muille. Niin kuin minullekin silloin yritettiin. Usko mua, kun tapaat sen oikean, sä tunnet sen kyllä. Tässä vaiheessa saan usein kiukkuisen vastauksen. No, kaikilla ei käy niin hyvä tuuri kuin sulla. Niin, no ei varmasti käykään, mutta minä päästin irti työllä ja tuskalla. Minun kohdallani se kannatti. Ehkä se kannattaa sullakin?

Minua pelottaa myöntää kuinka onnellinen olen. Eniten mietin kuinka paljon pidän itsestäni nyt, kun joku joka päivä välittää minusta. Kuinka paljon parempi ystävä, työntekijä ja ylipäätään ihminen olen, koska pystyn olemaan rauhassa melkein kaiken kanssa. Monta kertaa olen terapiassa miettinyt onko tästä kiittäminen vain Merimiestäni. Terapeuttini yrittää vakuuttaa, että itse sinä sen työn teit. Ihan itse. Olen myös huomannut itsessäni uuden piirteen. En jää odottamaan, että joku tekisi asioita puolestani, vaan jos haluan jotain tehdä, opettelen itse. Se on uudenlaista rohkeutta. Ehkä se tulee iän myötä. Eilen töiden jälkeen tapasin erään nuoren ystäväni ja hänen mukanaan olevan lukiolaistytön. Tyttö katsoi minua ja ilmoitti, että olen hänen idolinsa. Olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Kun on vaan ihmisiä, jotka valaisevat huoneen sinne astuessaan ja sä olet sellainen. En ikinä ole kuullut itsestäni sanottavan mitään tuollaista. Kerroin tästä Merimiehelle ja hän hymyili. No, vanhempani tapasivat sut ensimmäistä kertaa ja äitini sanoi, että olet ihana ja isäni sanoi, että olet kiva ja välitön, joten olet tämän palautteen ansainnut. Hiljaa itsekseni mietin, että ehkä niin, mutta hän on se, joka sai kaiken valon loistamaan. Mikä onni, että elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka tekevät niin. Tuovat esiin ne kaikista parhaat puolet. Ja sen tuntee, kun sellaisen kohtaa.