Kirottu herkkyys.

Joo, sinä olet kyllä todella herkkä. Otat itseesi asioita, joita ei edes tarvitsisi ottaa. On kyllä outo suhde teillä, kun kerta olette ystäviä ja sinä sitten koet tuollaista. 

Tällaisia kommentteja olen saanut tänään. Tiedän, että olen hyvin herkkä ihminen ja reagoin negatiivisuuteen ja etenkin vihaisuuteen tai äkkipikaisuuteen kamalan huonosti. Menen lukkoon, pahoitan mieleni ja haluan mennä kotiin. Jostain syystä pahoitin mieleni tänäänkin, kun herkkyyttäni arvosteltiin siitä näkökulmasta, että kertomani tapaus C:n kanssa oli vain omassa päässäni. Hänellä oli hyviä kehitysehdotuksia (kaikki olivat kritiikkiä minun tekemistäni kohtaan) ja minä en nyt ollenkaan saisi tuntea näin. Mutta jos hän ei kerta tarkoittanut mitään minua kohtaan, miksi minulla on edelleen ahdistunut olo siitä kohtaamisesta, vaikka aikaa on kulunut jo pari viikkoa? Miksi joidenkin muiden ihmisten kohdalla tätä ei käy, mutta hänen kanssaan käy? Samalla tuntui, että jokainen reaktiotani arvostellut kääntyi jotenkin minua vastaan. Vaistomaisesti siirryin heistä kaikista hieman kauemmas ja olen vetäytynyt omaan kuplaani.

Välillä minulla on ongelmia luottaa itseeni. Jos jokin tuntuu pahalta, alan ensin epäillä, että vika on minussa, eikä suinkaan siinä toisessa. Kun nyt en ole viettänyt C:n kanssa juurikaan aikaa, olen voinut hyvin. Vaikka olimme niin hyvät ystävät, on kaiken kivan alta päälimmäiseksi jäänyt mieleeni jokin hiertävä ja ahdistava. Olen käynyt läpi päässäni olenko minä sittenkin se, jolla on väärä asenne ja joka suhtautuu jostain syystä huonosti häneen? Onko tässä kyse oikeasti vain minusta? Niin kuin viimeisimmän miehen kohdalla, joka minua satutti, en pitkään aikaan pystynyt ymmärtämään miksi kukaan muu ei näe hänessä niitä kamalia piirteitä, jotka minä näen. Olin aivan yksin asian kanssa ja voin huonosti. Kun sain häneen etäisyyttä ja löysin elämääni aivan uuden polun, aloin jälkeenpäin kuulla ihmisiltä kuinka he olivat tuossa miehessä huomanneet samoja piirteitä. Ehkä tämä on jotain mitä olen jäänyt odottamaan. Se, että joku sanoisi C:n käytöksestä, että onpa epäreilu ja itsekäs. Kukaan ei vaan ole sanonut. Paitsi Merimies, joka ensimmäisellä kohtaamiskerralla totesi, että tuo ihminen on kyllä hyvin dominoiva. Olin niin onnellinen, että hän näki heti miksi minä en ole voinut siinä ystävyyssuhteessa hyvin.

Terapeuttini ehdotti, että ehkä kyse on siitä, että minä olen aina ennen sietänyt niin paljon. Olen oppinut laittamaan kaikki muut itseni edelle, enkä ole osannut vaatia mitään. Kun vihdoin aloin asettaa rajoja, en pystynytkään enää suhtautumaan minua huonosti kohdelleisiin ihmisiin niin hyväksyvästi, vaan aloin oitis voida pahoin heidän lähellään. Hän sanoi, että ehkä olen herännyt. Ehkä minun pitäisi ajatella se niin. Nyt tunnen todella sellaisia asioita, joita olisi pitänyt ehkä tuntea jo aikaa sitten. Se on jotenkin lohdullista.

Saako elämässä tehdä näin? Uskaltaako tehdä näin? Että jättää taakseen ihmisiä, jotka ovat olleet parhaita ystäviäsi, eikä pelkää sitä että saa kuulla siitä tai että saa vihamiehiä? Jos toisesta on koko ajan sellainen olo, että hän arvostelee tekemisiäsi inhottavasti, eikö sellaisen ihmisen voi jättää taakseen? Aina tulee uusia. Vaikka heihin tutustuminen olisikin hidasta ajanpuutteen vuoksi, heitä silti tulee. Ja ehkä he ovat sitten enemmän omanlaisia kuin ne, joihin on tutustunut olosuhteiden kautta, eikä oman itsensä kautta?

Koko maailmani tuntuu muuttuneen viimeisessä parissa kuukaudessa suunnattomasti. Merimies on vienyt minut kohti elämää, josta olen koko ikäni haaveillut. Tasaista, kunnioittavaa, ihanaa, lämmintä arkea sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on valmis jakamaan koko loppuelämänsä, koska hänessä on kaikki mistä ikinä on haaveillut. Hänessä on sellaista rauhaa, jota missään ei koskaan ole ennen tuntenut. Vapautta olla täydellisesti oma itsensä ilman, että toinen tippaakaan arvostelee. Eikö sellaista pitäisi etsiä kaikista ihmissuhteista? Sellaista rauhaa ja hyvää oloa.