Onnellista tavallisuutta.

Hän on kipeä. Väsyneenä huuli mutrussa hän valittaa kurkkuaan, pyörii sängyssä ja on levoton. Eikö sua nukuta? kysyn tyynesti. Ei oikein, on vaan niin kurja olo. Tiedän itse miten ikävää on olla kipeä. Kun ei meinaa jaksaa mitään ja silti ei saa unta. Haluatko, että luen sulle? kysyn. Joo, hän sanoo.

Kaivan esiin kirjan, joka hänellä on kesken. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen lukenut kenellekään ääneen. Tulee mieleen lapsuuteni, kun tätini aina kesäisin luki meille satuja ääneen nukkuessamme aitassa. Koko elämäni tulen kaipaamaan niitä lapsuuden kesäiltoja – ja tätiäni, joka kuoli joitakin vuosia sitten.

Aloitan varovasti, mutta pian lukemisen rytmi löytyy. Kieli tottuu tarinaan, sen tunnelmaan ja lauseiden kaariin. Ääneen lukeminen tuntuu hyvältä. Ehdin lukea ehkä 15 minuuttia, kun kuulen hengityksen tasaantuvan ja muuttuvan raskaammaksi vieressäni. Hymyilyttää. Tunnen jotain suunnatonta onnea siitä, että voin tehdä toiselle hyvän olon jollain pienellä asialla. Ja että sain hänet nukahtamaan.

Luen vielä 10 minuuttia vain omaksi ilokseni. Vain muistaakseni millaista se on. Samaan aikaan ajattelen kuinka järjettömän onnelliseksi näin yksinkertaisesta asiasta voi tulla. Ja siitä, että joku tarvitsee sinua. Olen haaveillut näistä hetkistä pitkään. Tällaisista pienistä tavallisista hetkistä. Ja nyt ne ovat täällä.