Alku.

Kirjoitin Lilyssä blogia monta vuotta, kunnes eräänä päivänä ilkeiden ja henkilökohtaisuuksiin menevien kommenttien määrä ylitti sietokykyni. Päätin poistua ja odottaa. Rauhoittua ja ehkä unohtaakin. Rakastan kirjoittamista, enkä siksi osaa olla kirjoittamatta. Samalla olen kuitenkin herkkä ja varovainen. Ei maailman paras yhdistelmä ajassa, jossa nimimerkin takana voi kommentoida ilkeästi melkein mitä tahansa. Haluan myös kirjoittaa asioista, jotka koskettavat minua ja tuoda niihin omia tuntojani. En koskaan voisi kirjoittaa blogia, joka on yleismaailmallinen ja pintapuolinen ja joka ei ainakin osittain tulisi sydämestä. Siksi onkin niin vaikeaa, kun jotkut ottavat asiakseen olla inhottavia ja arvostella.

Päätin kuitenkin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kunnes ehkä taas joskus tulee päivä, kun joku sanoo jotain niin satuttavaa, että säikähdän ja katoan. Mutta siihen asti haluan palata tämän rakkaan harrastuksen pariin ja ehkä saada jonkun ilahtumaan jostain. Edes välillä.

Olen 32-vuotias, kotoisin maalta ja asun Helsingissä. Koko lapsuuteni haaveilin aina asuvani jossakin suuressa kaupungissa, sillä kaipasin seikkailuja. Nuoruudessani aloin kuvitella millainen ensimmäinen oma kotini olisi. Kuvittelin millaisia valoja pitäisin päällä, kuinka laittautuisin iltoja varten kuuntelemalla jazzia ja juomalla lasin viiniä. Välillä naurattaa, etten todellakaan ole ehkä kertaakaan laittaunut mitään iltaa varten niin. Saati kuunnellut jazzia, vaikka siitä ihan pidänkin. Tunnelmavaloja sen sijaan olen ripustellut asuntoni täyteen. Se ainakin meni joskus 16 vuotta sitten suunnitelmissa nappiin.

Asun Kalliossa. Kauan sitten kävelin tämän kadun ohi ja mietin, että olisipa hauskaa asua tuossa. Elämässäni on käynyt monta sellaista sattumaa, että olen joskus vain ajatellut jotain, jättänyt sen toiveen leijumaan ja sitten vuosia myöhemmin löytänyt sen edestäni. Siksi ehkä uskon osittain siihen, että asiat menevät niin kuin niiden on tarkoitus. Silloinkin, kun ne menevät huonosti.

Ikkunasta kuuluu musiikkia ja laulua. On Flow-festivaalin kolmas päivä. Sunnuntai. Loppukesän sunnuntait ovat ihania. Ikkunaa voi pitää auki, kaupunki uinuu vielä lempeässä valossa. Mutta ilmassa on aavistus syksyä. Monet sanovat, että elokuu on vielä kesää, mutta minulle se ei ole. Ehkä se johtuu siitä, että on vaikea ajatella enää kesää, kun palaa töihin. Samalla kuitenkin väitän ilmassa olevan ripauksen viileyttä, jopa niinä lämpiminäkin päivinä. Rusketus alkaa haalistua, rajat kadota, farkkushortsit ja kukkamekot alkavat näyttää väärältä, vaikka niillä tarkenisikin ihan hyvin. Taite on ehkä enemmän tunnelma kuin konkreettisesti havaittava asia.

Takana on ihanin kesä, jonka muistan. Kerron siitä varmasti vielä usein. Monta jännittävää matkaa, ystäviä, lämpöä ja lepoa. Tein kaikkia niitä asioita, joita halusin. Matkustin pitkin Eurooppaa ja tunsin sellaista rauhaa, jota en ennen elämässäni ole tuntenut. Monien hankalien vuosien jälkeen olen löytänyt tilan, jossa haluan viipyä. Tunnen itseni ja sen mitä tarvitsen. Olen kohdannut sellaisia ihmisiä, joista pidän ja joiden seurassa viihdyn. Tiedän mitä haluan, arvostan ja mistä kannattaa pitää kiinni ja mikä taas päästää menemään. Ne ovat minulle isoja asioita monen eksyksissä vietetyn vuoden jälkeen. Ehkä halusin siksikin aloittaa alusta. Kertoa tarinan, joka on erilainen kuin se edellinen. Aloitan sen tänään. Tervetuloa mukaan.