Hetkiä onnellisuudesta.

Ystäväni lähetti minulle kerran kuvan. Siinä oli aikajana syntymästä noin 35-vuotiaaksi. Parikymppiseksi asti viiva oli suhteellisen selkeä, hieman lainehtiva, mutta hallittavan näköinen. Sitten seurasi aivan käsittämättömältä solmuiselta kaaokselta näyttävä jakso, jossa viivaa ei pystynyt hyvällä tahdokkaan seuraamaan mitenkään ja joka alkoi selkiytyä vasta, kun saavuttiin ikävuoteen 30. Ajattelen sitä kuvaa aina, kun koen haaskanneeni kymmenen vuotta elämästäni pelkkään sekoiluun ja itseni etsimiseen ja väärien valintojen tekemiseen. Saan jonkinlaista lohtua siitä, että sen kuvan tehnyt ihminen on yleistänyt asian noin. Se tarkoittaa, että joku on joskus kokenut saman kuin minä ja että se kuuluu elämään.

Saan edelleen kiinni ajatuksesta, kun parikymppisenä kerran erehdyin pohtimaan, että mistä ihmeestä kaikki ne ahdistuneet laulut kertovat. Eihän tämä elämä nyt niin hankalaa ole. Saman tien tuntui, että universumi päätti selventää minulle, että tällaisessa pumpulissa et kyllä tule aina elämään. Minut heitettiin hieman yli kymmenen vuotta kestäneeseen sekavaan kaaokseen, jossa tein ihmissuhteiden saralla todella typeriä valintoja, laiminlöin itseäni antamalla muiden kohdella minua miten huvittaa ja nakersin itse omaa itsetuntoani yrittämällä kelvata sellaisille tyypeille, joille en missään maailman ajassa olisi koskaan kelvannut olisinpa tehnyt mitä tahansa. Olin yksikertaisesti koko ajan väärässä paikassa ja pitkälti vääränlaisten ihmisten lähellä. Onneksi mukaan mahtui myös niitä oikeita ihmisiä, uskollisia ystäviä, joiden ansiosta purjehdin kuitenkin jatkuvasti eteenpäin.

Kun viime vuoden lopussa kysyin ahdistuneena ystävältäni mitä minun pitäisi tehdä, että elämäni suunta jotenkin muuttuisi, hän sanoi viisaasti, että käy läpi elämässäsi ne asiat, jotka aiheuttavat sinulle pahaa mieltä ja vaikka se tuntuisi kuinka hirveältä, hankkiudu niistä eroon. Päätä tehdä tulevasta vuodesta sellainen, että voit olla siihen tyytyväinen. Tee siitä itsesi näköinen. Hän lisäsi, että pyydä mielessäsi lähellesi positiivisuutta ja hyvää, niin varmasti saat niitä. Niinpä minä istuin joka aamu hetken lattialla, pidin silmiäni kiinni ja toivoin hyviä asioita. Ajattelin olevani jotenkin vähän päästäni vialla, mutta toisaalta jos mieleni hetken ajan olisi vähän pirteämpi, niin miksipä ei. Pikkuhiljaa aloin suunnata valoa kohti. Luopumalla asioista, joilla luulin olevan väliä, ymmärsin pian ettei niillä ollut ja voin ilman niitä paljon paremmin.

Jokainen meistä etsii varmasti myös rakkautta. Niin minäkin etsin. Vuosia. Tosin aivan vääristä paikoista ja vääränlaisista ihmisistä. Muistan välillä ajatelleeni, että no ei tämä kyllä nyt alkuunkaan sovi siihen listaan, jonka olen joskus aikanaan tehnyt täydellisen miehen ominaisuuksista, mutta roikunpa nyt tässä ihmettelemässä. Ehkä tästä muodostuu sellainen. Vaikka yksi viisaimmista neuvoista, jonka varmasti jokainen on kuullut, on ettei toista voi muuttaa vaan hänet täytyy hyväksyä sellaisena kuin hän on, ihastuin kuitenkin aina miehiin, joista ajattelin, että ehkä juuri minä tuon heistä esiin sen piilossa olleen fantastisen puolen. Arvatkaa kävikö niin ikinä? Miksi ihmeessä se on maailman vaikein asia tajuta, että kun joskus kohtaat ihmisen, joka sopii sinulle, hän on jo valmiiksi sellainen kuin toivot? Häntä ei tarvitse muuttaa, odotella jotain kehitystä tai ajatella, että ehkä tämä tästä asettuu.

Minulla oli pitkä lista ominaisuuksista unelmamiehessäni. Tiedättekö sen vitsinä tehdyn mahdottoman listan aivan naurettavine yksityiskohtineen, jonka varmaan jokainen meistä on joskus tehnyt? Luotettava, huomaavainen, kiltti, älykäs, hauska, kohtelias, lämmin, aito, komea, suora iso nenä, puolipitkät ruskeat hiukset, isot silmät, minua pidempi, ihana hymy, hurmaava ääni, pukeutuu siististi, osaa laulaa, soittaa kitaraa, pitää taidenäyttelyistä ja teatterista ja elokuvista ja mytologiasta ja arkkitehtuurista ja luonnosta ja matkustamisesta ja purjehtii, on hyvä kielissä, pitää eläimistä, merestä, maaseudusta, saaristosta, tähtitaivaista, hiljaisuudesta, ei juo liikaa, osaa tanssia, ampua jousella, miekkailla, samalla alalla töissä, tykkää laittaa ruokaa, on vähän nörtti, hyvä yleissivistys, samanlaiset arvot kuin minulla ja pitää minusta sellaisena kuin olen. Kuulostaako mahdottomalta? Niin minustakin. Olen huvikseni säilyttänyt listaa muistuttamassa siitä mistä joskus haaveilin. Vuosien saatossa se typistyi paljon: luotettava, kiltti, hauska, aito, pitää minusta sellaisena kuin olen. Sekin riittäisi. Hyvin. Tai olisi riittänyt. Mutta rämpiessäni vääriltä poluiltani takaisin kaidalle tielle osui eteeni nuori mies, joka halusi välttämättä tutustua minuun. Ajattelin, että tutustutaan vaan. Lähinnä siksi, että hän oli hyvin päättäväisesti sitä mieltä, että minä tunnuin hänestä omanlaiselta ihmiseltä. Kun tutustuin häneen paremmin, tajusin yhtenä päivänä, että hän täytti joka ainoan kohdan kauan sitten väsäämässäni mahdottomalta tuntuvassa toiveiden listassa. Sinä päivänä minulle kirkastui se, miksi yksikään edellinen suhteeni ei ollut toiminut kunnolla. Miksi yhdessäkään niistä minulla ei ollut luottavainen ja turvallinen ja täysin rauhallinen olo. Siksi, että kukaan niistä ei ollut ollut hän.

Kun elämä muuttuu, se tapahtuu joskus huomaamatta. Samalla kaikki entinen on äkkiä todella kaukana. Ne aamut, kun herää ahdistuneena, eikä tiedä mitä tekisi. Kun mikään ei tunnu kiinnostavalta ja on jatkuvasti alakuloinen. Äkkiä mitään sellaista ei ole. On vain aamuja, jotka mahdollistavat uuteen ihanaan päivään, jonka onnellisuuden hetket saattavat olla hyvinkin pieniä. Auringon kimmellys meren pinnalla, avonaisesta ikkunasta kuuluva kaupungin humina, todella hyvin tehty mozzarellaleipä, jokainen sinulle hymyilevä ihminen, onnellisuus jokaisesta päivästä, jona on terve ja jona ei ole tarvinut menettää ketään. Onnellisuus kuluneesta kesästä, siitä että on saanut nähdä maailmaa ja pieni jännittävä kutkutus siitä mitä kaikkea ehkä saakaan vielä kokea, jos vain hyvin käy. Kiitollisuus siitä, että jos ei joskus olisi ollut niin eksyksissä, osaisiko arvostaa sitä hetkeä, kun ei enää ole. Nauttia jokaisesta aivan tavallisesta päivästä, kun elämässä ei ole pienintäkään hippua draamaa? Ehkä osaisi, mutta ehkä ei.

Työkaverini kysyi minulta viime viikolla miten minulla menee. Vastasin, että elämäni suurin tragedia juuri tällä hetkellä on se, että rusketukseni haalistuu. Silloin voi sanoa, että menee aika älyttömän hyvin. Aion rakastaa jokaista hetkeä, kun saan olla näin onnellinen. Se ei varmasti ole ikuista. Mutta se on nyt.