Joulu.

Ei ole tullut kirjoiteltua. Välillä sitä kaipaa paljon, välillä taas ei ole mitään kerrottavaa. Ei halua altistaa itseään ilkeilylle, vaikka siltä paljon olenkin säästynyt. En tiedä jaksaako kukaan lukea? Vai oliko dramaattinen edellinen blogi kiinnostavampi.

Välillä mietin vanhoja tapahtumia. Kun nyt näen kaiken paremmassa valossa, on ahdistus ja raivo aivan suunnaton. Miten kukaan on voinut kohdella minua niin törkeällä tavalla kuin esimerkiksi Julian kohteli? Miten myöhemmin, kun sanoin asiasta hänelle, hän totesi kylmästi, ettei aio ottaa vastuuta. Aikuinen ihminen. En tiedä edes olenko vihainen heille vai ainoastaan itselleni, kun annoin kenenkään kohdella minua niin. Puistattaa kuinka tyhmä olen ollut, kuinka vuosia kestin käsittämätöntä kuraa, vaikka minun ei olisi tarvinnut. Miksi kesti näin kauan päästä tähän? Miten heitä ei hävetä se millaisia he ovat olleet? Millaisia ihmishirviöitä? Minua hävettää kyllä oma tyhmyyteni. Se pitää osata joskus lopulta antaa anteeksi, itselleen.

Joulu on aina käännekohta vuodessa. Siihen loppuu mennyt ja hetki sen jälkeen alkaa uusi vuosi. Saan energiaa ajatellessani miten aion itseäni kehittää, mitä kaikkea aion tehdä ja millaiseksi kasvaa. Millaisia kokemuksia toivon tulevasta. Puoliksi elän elokuvien, kirjojen ja haaveiden maailmassa, josta poimin pieniä hetkiä ja yritän sovittaa niitä todellisuuteen. Joulun jälkeen alkaa harmaus. Loma loppuu ja töitä paahdetaan kesäloman kynnykselle asti. Mietin mitä toivoin edellisen vuoden lopussa. Toivoin selviytymistä ja rakkautta. Sain molemmat. Nyt aion pitää vielä paremmin huolta itsestäni ja aloittaa matkan siksi henkilöksi, joksi vielä haluan tulla.

Rauhallista loppuvuotta, jos emme kuule ennen sitä!