Kotona.

Herään yöllä sydän kurkussa. Olen nähnyt unta, jossa jokin ajaa minua takaa. Minua ja perhettäni. Tiedän, että jos se jokin saa meidät kiinni, kuolemme. Vaikka kyse on vain unesta, ahdistus ei mene ohi. Makaan valveilla ja pelkään nukahtaa samaan uneen. En halua, että se enää jatkuu. Muutenkin neljältä yöllä tulee mieleen kaikki epätoivoisimmat ajatukset. Turhaan ei sitä kellonaikaa kutsuta Suden hetkeksi. Epäröin jonkin aikaa. Merimies on sanonut, että jos minulla on yöllä paha mieli, minun pitää herättää hänet. Usein olen jättänyt herättämättä. Olen kuunnellut hänen tasaista hengitystään ja rauhoitellut itseni yksin – niinhän minä olen tehnyt vuosikausia. Tällä kertaa päätän kokeilla mitä tapahtuu, jos herätän hänet. Tönin häntä hiukan ja sanon, että näin pahaa unta.

Tyynesti hän herää, ottaa minut syliinsä ja kysyy mistä se uni kertoi. Kerron ja sitten lisään, että pelkään muutenkin, että perheelleni tapahtuu jotain ja sitten olen ihan yksin. Hän vetää minut lähelleen ja kuiskaa rauhoittavasti: jos se musta on kiinni, sä et enää ikinä ole ihan yksin. Yöllä tämä rauhoittaa minua niin paljon, että nukahdan. Ajatellessani asiaa seuraavana päivänä, ymmärrän ensimmäistä kertaa kuinka suuri merkitys tuolla lauseella minulle oli. On vaikea pidätellä kyyneleitä. Sä et ole enää yksin. Se on turvallisinta mitä minulle on koskaan sanottu. Tavallaanhan jokainen on aina yksin, mutta ensimmäistä kertaa osaan luottaa siihen, että minulla on joku kantamassa asioita kanssani. Ei tarvitse olla niiden kanssa peloissaan täysin itsekseen. Kun olemme lähdössä töihin, hän kääntyy eteisessä minua kohti. Rakastan sua.

Jossain vaiheessa en enää uskonut löytäväni ketään. En ajatellut, että kukaan rakastaisi minua tai haluaisi minun kanssani yhteisen tulevaisuuden. En tuntunut sopivan kenellekään ja minun oli hankala olla, koska ajattelin, etten kelpaa. Joka päivä ihmettelen kuinka tuo järjettömän komea ja kiltti ihminen pitää juuri minusta. Miksi hän on valinnut juuri minut? Ja samalla, vaikka hän on näyttelijä ja hänen ympärillään roikkuu jo nyt teinityttöjä kärttämässä hänen huomiotaan ja aikaansa, en hetkeäkään ole ollut huolissani tai mustasukkainen. Sekin on täysin uutta. Luotan häneen koko sydämelläni ja se tuntuu todella rauhoittavalta. En olisi koskaan uskonut tätä itsestäni. En mitään näistä asioista.

Joka päivä ihmettelen kuinka paljon maailmani on muuttunut. Olen jossain määrin onnellinen siitä, että minulla on oma pieni kupla, jossa saan olla. Merimies on tuonut elämääni lukuisia uusia ihmisiä ja kokonaisen uuden perheen, johon olen yrittänyt hitaasti tutustua. Hänen ystävänsä suunnittelevat viikonloppureissuja koko kaveriporukalle ja heidän puolisoilleen ja minä olen osa jotain mitä en koskaa ole ollut. Se on uutta ja ihmeellistä. Samalla ajattelen, että toivottavasti minä tämän myötä olen lakannut olemasta taakka ystävilleni huolieni ja surujeni kanssa. Että nyt voisin olla vain tasainen. Välillä ujostelen, että saanko edes olla näin onnellinen. Sitten mietin, että niin ovat muutkin olleet ja aina olen edelleen suostunut näkemään ystäviäni, kun he ovat pyytäneet. Aiemmin olin kaiken tämän ajan vain yksin.

Enää en ole edes huolissani siitä, että Merimies on vihjaillut tulevaisuudesta toisessa kaupungissa. Hän on Turun suunnalta kotoisin ja puhuu usein, että olisi ihanaa, jos joskus olisi talo Turussa. Aiemmin olisin kavahtanut tätä, ollut kauhuissani ja vastahakoinen. Helsinki on minun kotini ja täällä ovat kaikki ystäväni. Nyt ajattelen, että niin no, miksi ei. Osa ystävistäni on myös Turussa, matkat eivät ole pitkät ja hänen perheensä on siellä päin. Voisin hyvin muuttaa Turkuun, jos saisin sieltä samanlaisen työn, joka minulla nyt on. Edes tämä ei pelota. Minua ei pelota se, että tämä olisi tässä. Että hän olisi se, jonka kanssa olisin loppuelämäni. Hän on alusta asti tuntunut oikealta. Siksi varmaan ajattelen, että missä tahansa olemmekin, jos olen hänen kanssaan, olen kotona.