Istuin palaverissa yksi päivä. Eräs ystäväni, jota joskus aiemmin olen blogeissani kutsunut nimellä C, oli siellä myös. Hän on juuri palannut töihin äitiyslomalta ja sen noin yhdeksän kuukauden aikana tunnuimme erkanevan toisistamme todenteolla. Olimme aluksi kuin paita ja peppu, tekemisissä koko ajan, juttelimme paljon ja jaoimme tuntemuksiamme päivittäin. Alusta alkaen hän kuitenkin vaikutti olevan aina hiukan kateellinen, jos minä sain jotakin. Onneni lienee, että isoimmat asiat hän saavutti ensin. Löysi miehen, meni kihloihin, osti asunnon, meni naimisiin ja sai lapsen. Ainut mitä minä saavutin vähän ennen, oli vakituinen virka, ja siitäkin hän oli kauhean kateellinen. Muuten asuin yksin vuokralla ilman tietoakaan kunnollisesta seurustelukumppanista.

Kun lopulta ajauduin syvimpään aallonpohjaan, ei hän ollut minun tukenani juuri ollenkaan. Päätin silloin, että jokainen ihminen, joka aiheuttaa minulle pahaa mieltä ja huonommuuden tunnetta, saa väistyä elämästäni. Terapiassa minulle suositeltiin, että otan kaikkiin tällaisiin asioihin etäisyyttä. Vasta nyt palaverissa tajusin kuinka se oli minuun vaikuttanut. Kun C aloitti negatiivisen purkauksensa työasioista ja arvosteli epäsuorasti tyyliäni olla positiivinen, kehua ja kannustaa, että se on rasittavaa somekanavissa ja tuntuu ärsyttävältä lukea, sydämessäni tuntui outo paino. Onneksi esimiehemme puolusteli asiaa, mutta minä tunsin lyyhistyväni kasaan. Minä olin saanut hänestä etäisyyttä otettuani vapaasti olla sellainen kuin olen. Iloinen, innostuva, ystävällinen, kannustava, kehua muita ja fiilistellä asioita. Sitä kautta olin ehtinyt näiden kuukausien aikana löytää muutaman uuden ystävän ja juuri edellisenä viikonloppuna tutustua Merimiehen työpaikalla uusiin ihaniin ihmisiin, jotka kaikki olivat ottaneet minut innoissaan omakseen. Äkkiä koin olevani huono ja tyhmä, epäkelpo. Koin että positiivisuuteni on kaikista rasittavaa ja että minun pitäisi lopettaa tai muuttaa tyyliäni.

Koko päivän voin jollain tavalla pahoin. Se oli määrittelemätöntä ilottomuutta ja syyllisyyden tuntoa. Äitini yritti sanoa, että ehkä C kokee olevansa ulkopuolinen tultuaan takaisin ja hänen elämänsä on muuttunut varmasti paljon lapsen myötä. Yritin ymmärtää, mutta samalla ajattelin, että oikeuttaako se silti viemään iloa muilta? Olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella onnellinen, koen olevani hyväksytty sellaisena kuin olen ja olen mielestäni tehnyt valtavan työn sen eteen. Merimiehen äiti oli seuraillut tarinoitani instagramin story-osiossa ja sanonut, että vaikutan ihanalta luonnonlapselta ja metsänkeijulta. Olin tästä analyysista kauhean otettu, vaikka samalla jännittää, koska emme ole vielä ikinä tavanneet.

Kateus on ihmiskunnan pahimpia syöpäläisiä, sanoo Merimies usein. Se on tappava tauti. Hän yrittää lohdutella minua. Sinussa ei rakas ole mitään vikaa, sinä olet hyvä juuri noin. Kaikki meillä töissä tykkäsivät sinusta aivan kauheasti. Mutristin suutani. Miksi sitten tuntuu näin kurjalta? Sitten ymmärsin, että se oli myrkky, jonka negatiivisuus oli onnistunut levittämään mieleeni aivan pienessä ajassa. Se hienovarainen rivien välistä alaspäin painaminen. Ajattelin surkeana, että on tyhmää etääntyä hyvästä ystävästä. Mutta sitten taas. Onko sellainen ihminen ystävä, jonka lähellä ei ole hyvä olla?