Vaikka olen kotoisin keskeltä metsää, olen aina haaveillut merestä. En ole paljoa ollut merellä. En, vaikka olen asunut sen reunustamassa kaupungissa 12 vuotta. Joskus olen matkustanut Suomenlinnaan, tuijottanut kaukaisuuteen ja kokenut olevani jotenkin tyynempi. Sama tunne tuli lapsena metsissä. Sellaisissa sammaleen peittämissä satumetsäkuusikoissa, joissa kuvittelin olevani Ronja Ryövärintytär. Kiipeilin kallioille, huusin keväthuutoja auringonlaskuun ja leikin näkeväni usvassa tanssivia neitoja. Luulen monen ikäiseni tehneen niin.

Aikuisena olen ajautunut kauemmas lapsuuden metsistä. Jossain kohtaa elämässä tulee taite, kun nuoruus alkaa tuntua entiseltä elämältä. Ei ehkä kaikille, mutta minulle. Joskus mietin joitakin tapahtumia ja hämmästelen olinko se todella minä ja minun elämäni. Välillä taas tulee paniikki, että en voi tässä yhdessä tehdä kaikkia niitä asioita joita haluaisin. Siksi olen välillä haaveillut olevani kirjailija. Ne elämät, joita en ehdi elää, ne voisin kirjoittaa.

Välillä olen tuskaillut sitä miksi tajusin kaikki nämä asiat vasta, kun olen 32? Tai ennemminkin, miksi myönnän ne itselleni vasta nyt? Miksi nyt tiedän, että luonto, hiljaisuus ja tavalliset pienet asiat tekevät minulle hyvää? Miksi nyt ymmärrän, että on ok pitää näistä asioista ja ihanaa löytää niitä tyyppejä, jotka myös pitävät niistä? Terapeuttini yritti lohdutella minua. Ajattele, että tajusit sen jo nyt. Jotkut tajuavat vasta paljon myöhemmin, jotkut eivät koskaan.

Kaikki sanoivat aina, että etsin draamaa. Siksi asiat menivät kohdallani usein niin sekavasti. Yritin aina sanoa, että ei se niin ole. En halua draamaa, haluaisin vain rauhaa ja varmuutta. Haluaisin esimerkiksi parisuhteen, jossa voisimme olla yhdessä ja samalla erikseen. Olen haaveillut tilanteesta, jossa voisin olla kotona ja tehdä jotain omaa samalla, kun toinen tekee mitä haluaa. Meinasin pakahtua onnesta, kun yhtenä iltana vieressäni merimieheni luki tyynenä kirjaa. Minulle riittää, että hän on paikalla. Hänen ei tarvitse viihdyttää minua tai tehdä kaikkea minun kanssani, mutta olen maailman onnellisin, kun hän on siinä. Nukahdin minuutissa ja jätin hänet lukemaan. Toive tällaisesta pienestä asiasta oli kaikille muille miehille aina hyvin outo. Häneltä minun ei tarvinut pyytää, hän toimi niin luonnostaan.

Mietin yksi päivä, että vaikka olen elämässäni juuri nyt onnellinen, tiedän, ettei kaikki ole ikuista. Mitä, jos asiat muuttuvat? Sortuvat? Emme pysy yhdessä? Menetän työni? Mitä tahansahan voi käydä. Tunnen oloni näitä ajatellessani kamalan surulliseksi ja rauhattomaksi. Olen yrittänyt luoda itselleni jonkin mielikuvan siitä mitä tekisin, jos joutuisin luopumaan näistä asioista. Yritän tehdä siitä niin lohdullisen ja kiinnostavan, että voin turvautua siihen. Ettei sen ajatteleminen pelota.

Se tunne on sama, kun katsoo merelle. Pieneen hetkeen ei pelota, on vain rauhaa.