Suunnistus. Näin Iltarastien mainoslehtisiä jossain paikallistapahtumassa muutettuamme vuosi sitten tänne Paloheinään, Helsingin ulkoilumekkaan. Olisin niin kovasti halunnut mennä kokeilemaan onneani kartan ja risukkojen kanssa, mutta olin raskaana ja jokseenkin huonovointinen. Otin lippulaput kuitenkin talteen ja päätin, että vielä se päivä koittaa, kun meitsi suunnistaa. Ja se päivä oli maanantai tällä viikolla.
Tutkin Helsingin Suunnistajien sivuja, löysin sieltä Iltarastien aikataulut ja uskaltauduin mukaan, kun opastusta luvattiin olevan saatavilla. Meilitsekin vielä varmistin, että onhan ok osallistua 20 vuoden takaisen yläastesuunnistuksen jälkeen päivittämättömillä taidoilla. Vastauksen mukaan innolla pääsisi pitkälle, joten pistin epäluulot taka-alalle.
Fillaroin Pirkkolaan ja etsin ohjaajan käsiini. Tämä herrasmies opasti minut ensin ilmoittautumispisteelle, josta siirryin lunastamaan itselleni kartan. Emit-ajanottolaitetta en tällä ekalla kerralla ottanut käyttöön – epäilin kykyjäni löytää yhtä ainutta rastia. Karttamaksu oli seitsemän euroa (tasarahalla, käteisellä). Nöyränä palasin ohjaajan juttusille kartta kourassa. Olin suunnitellut tutustuvani karttamerkintöihin etukäteen, mutta suunnittelun asteelle se tosiaan jäi. Niinpä kävimme merkinnät pikaisesti läpi ja ylipäätään koko suunnistusillan idean. Ohjaaja suositteli minulle yhtä karttaan merkityistä rastikomboista ja kehotti etsimään ensin starttipisteen.
Kompassia minulla ei ollut. Suunnistin ilman. Aluksi oli tosi outoa, mutta sitten pääsin jyvälle ja löysinkin kaikki reittini seitsemän rastia. Ja yhden ylimääräisen, kun lähdin heikkona hetkenä poukkoilemaan ihmisten perässä metsään havaitakseni, että väärä rastihan se siellä odotti. Vinkki: tee omaa suoritusta, älä lähde randomisti muiden völjyyn. Oli ihan tosi siistiä suunnistaa! Juosta metsässä, urpoilla kartan kanssa ja löytää niitä palkintoja. Tykkään tuollaisista välietapeista treenissä. On hauskempaa juosta rastilta toiselle kuin vaikka pari tuntia putkeen.
Varusteina mulla oli tavalliset juoksulenkkarit, trikoot, pitkät sukat, tekninen t-paita ja juoksutakki. Niillä suunnistajan näköisillä tyypeillä oli maastolenkkareita ja erilaisia vyötärölaukkuhommeleita. Nilkkojen ja koipien suojaaminen olikin fiksua, risukko kun on paljaalle iholle huono kaveri. Puhelin oli taskussa, mutta en kertaakaan avannut karttasovellusta 😀 – en kiellä, etteikö tieto sen olemassaolosta tuntunut ihan turvalliselta.
Löydettyäni kaikki rastit, ja vielä maalinkin, palautin ilmoittautuessa saamani narikkalapun näköisen lätkän. Se oli tärkeä juttu. Jos se olisi jäänyt taskuun, olisin jäänyt järjestäjien kirjoissa metsään = ei hyvä. Verkkarimuija metässä, koirat perään!
Tsekkasin juuri nyt rastien tulospalvelusta, että jos olisin ottanut sen ajanottojutun käyttöön, niin olisin ollut jotakuinkin sijalla 38/70 reittini läpäisseistä. Aika jees ensikertalaiselle! Jos ja kun menen seuraavan kerran, se on emit tai ei mitään. Tiedä sitten, viekö se rentouden touhusta.
Jos siis suunnistus polttelee, niin suosittelen kokeilemaan. Siellä oli väkeä jos jonkinlaista: nuorta, vanhaa, lapsia. Nopeita, kävelijöitä. Ryhmiä. Mukavilta vaikuttivat kaikki ja henkilökunta oli kovin avuliasta. Että ei muuta kuin googlettamaan oman alueen suunnistustapahtumat! Helsingin Suunnistajilla on 4.9. järjestettävillä Pirkkolan rasteilla taas ohjaajat mukana.
