Tämä postaus on osa bloggaajien #vanhemmatrasismiavastaan-kampanjaa

Asun Helsingissä. Lähiössä, jossa on vain noin viisi prosenttia maahanmuuttajia. Olen syntyjäni suomenkielinen suomalainen, samoin mieheni. Meillä on siskonmakkaran väriset ihot, niin lapsillammekin. Mietin, miten voisin kantaa korteni kekoon tähän bloggaajien rasisminvastaiseen kamppikseen, kun elän tällaista standardielämää. Olen itse aina ajatellut, että ihmiset ovat samanarvoisia. Tuntuu niin turhalta joutua kampanjoimaan tämän asian puolesta. Ankea totuus kuitenkin on, että syystä tai toisesta helkkarin moni meistä kuvittelee olevansa toisia parempi ja näin oikeutettu arvostelemaan, ylenkatsomaan, kiusaamaan ja mitäkaikkeavielä. Ja näitä oman elämänsä Hitlereitä on sen verran paljon, ettei pelkkä päivittely riitä toiminnaksi. Siksi olen mukana tässä kampanjassa. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Sen lisäksi, että yritän kasvattaa myös lapsistani suvaitsevia, fiksuja ihmisiä. Tai siis yritän olla tuhoamatta luontaista avoimuutta ja uteliaisuutta heistä omalla toiminnallani. 

Lupaan myös puuttua tilanteeseen, jos näen jossain kiusaustilanteen. Olivatpa osapuolet minkä näköisiä, kokoisia tai kielisiä tahansa.

Kasvatushaaste onkin mielenkiintoinen. Huomaan jo nyt kaksivuotiaalle lukiessani, että sadut ovat täynnä yleistyksiä, syrjintää, kiusausta ja muita kauheuksia. Huoh. Toisaalta, niitä samoja tarinoita minullekin on luettu ja suvakki tuli.

Kiitos kun luit tänne asti. Kiitos, että teet myös oman osuutesi rasisminvastaisessa työssä ja kohtaat ihmiset yksilöinä. Ajattelet ennen kuin yleistät. Et nosta itseäsi toisten yläpuolelle. Ihan siinä tavallisessa arjessa. 

Tässä siis ajatuksiani kampanjan ja rasisminvastaisen viikon hengessä. Lue muiden bloggaajien kamppispostauksia täältä. 

PS: Kuvassa lapseni ja ystävänsä liikkiksinä. Vaikea olisi kuvitella yhden olevan toista parempi. Tai että nämä natiaiset itse arvottaisivat muita ihmisiä ulkonäön tai muiden ominaisuuksien perusteella.