#rantakunnossa, niin kuin sinäkin

Olin Ihmistenlehti Huuman järjestämässä happeningissa, jossa lanseerattiin Huuman jengin masinoima #rantakunnossa-kamppis. Kampanjan ideana on levittää sanaa siitä, että jokainen meistä on rantakunnossa juuri sellaisena kuin olemme. 

Hyvä tempaus pistää paitsi jakamaan fotoja ja hästägejä, myös miettimään. Tämä on sellainen. Olen tässä muutaman päivän ajan funtsinut omaa kroppaani ja suhdettani siihen ja tätä koko kamppista ylipäätään. Olen lueskellut muiden bloggaajien rantakuntopostauksia ja ihastellut kuvia Instagramissa. Kirjoitellut randomeja muistiinpanoja postausta varten. Ei mikään ihan läpihuutojuttu, siis.

Koska en ole mikään terveysguru, vaan ihan tavallinen verkkarimuija, niin kirjoittelen omista kokemuksistani. Tämä ei ole pelkkä kroppani tarina, koska mielestäni sellaista ei voi kertoa. Ei se ole mikään erillinen uloke. Tämä on…

Ninan #rantakunnossa-kirjoitus

Tuntuu siltä, että on normaalia ajatella, että kropalleen pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain. Ettei se ole hyvä tällaisenaan. Itsekin muistan jo lapsena peilailleeni itseäni kriittisesti. Vitosluokalla telinevoimisteluope ehdotti, että pitäisi laihduttaa kaksi kiloa (38:sta siis), ja saunalimpparin (33 cl) voisi jättää juomatta. Onneksi olin sen verran jäärä, että en suostunut moisiin kotkotuksiin. Muistan myös sanoneeni saunassa äidille, että toivon tulevani enemmän isäni sukuun. Äidin puolella kun oli mielestäni enemmän ylipainoisia. Miksi lapsen pitää miettiä tällaisia? 

Yläasteella en enää urheillut erityisen aktiivisesti. Teini-ikä toi kroppaan pyöreyttä, vaikka ns. normaalipainoinen olinkin. Vertasin itseäni muihin tyttöihin ja koin olevani isompi. Vaikka en sitä varmaan ulospäin näyttänytkään. Lantio oli liian leveä ja reidet paksut. Pituutta oli about saman verran kuin misseillä ja tähtitytöillä, mutta painoa 10 kiloa enemmän = läski. Teini-Nina, etpä olisi verrannut itseäsi luonnostaan erimallisiin ihmisiin. Tai kehenkään muuhunkaan.

Nuorena aikuisena silloinen poikaystäväni hurahti jossain vaiheessa ruumiinpalvontaan ja vei minua mukanaa. Salilla käytiin ja kokovartalopeiliä tuijoteltiin. Jossain jumpissakin kävin. Mikään urheilu ei tuntunut kivalta, mutta eihän sitä siksi tehtykään. Lihaksia piti kaivella esille urakalla. Kahvin kanssa otin Picnicissä sämpylän ilman täytettä. (Yöh!) Kun näin jäbän pitkän erossaoloajan jälkeen, hän ehdotti, että voisin taas ruveta käymään salilla, koska vatsani kaipaisi treeniä. Älytöntä, mutta pistetään nuoruuden piikkiin.

Sitten vapautin itseni tuosta suhteesta ja pistin ranttaliksi. Asuin vähän aikaa Lontoossa, sitten taas Helsingissä. Biletin, riekuin, rälläsin. Kroppa paisui, vatsa temppuili, mutta en halunnut ajatella asiaa. Ongelmat pystyi sumentamaan parilla bissellä, ja menoksi taas. Oli hauskaa, mutta monella tapaa kuluttavaa. Toivon, että tämä vaihe on pois viidenkympin villityksestä ;)

Muutaman kekkulointivuoden kuluttua rupesin oikeasti miettimään, kuka olen ja miten haluan elää. En siis pelkästään sitä, että pitäisi näyttää paremmalta, vaan että pitäisi tuntua paremmalta. Olla itselleen rehellinen ja tehdä oikein. Hissuksiin palautin liikunnan takaisin elämääni ja 2008 kun löysin itseni Kisikseltä aikuistelinevoimistelun alkeisryhmästä, tunsin todellista urheilun iloa ekaa kertaa sitten lapsuusaikojen. Siitä ei ole ollut paluuta. En sano, että liikunta on kaikille avain onneen. Mulle se kuitenkin toimii, aina.

Lapsen saaminen ja sen lieveilmiöt ovat oma lukunsa. Ne ovat vain voimistaneet nykyistä hyvää suhdetta kroppaani. Se on paisunut, synnyttänyt palautunut. Sillä voi hyppiä, juosta, tasapainoilla ja temppuilla.  

En voi kieltää, ettenkö haluaisi, että kroppani näyttää hyvältä. Olen viime vuosinakin laihduttanut, pumpannut rautaa, nipistellyt läskejä ja ahdistunut. Tällä hetkellä on hyvä balanssi.

Uskon, että ”hyvältä näyttäminen” on sellainen juttu, mikä pitää itse määritellä, eikä uskoa ulkoa tulevia paineita. Hitsin vaikeaa, todellakin. Pyrin olemaan vertailematta itseäni muihin. Yritän iloita kropastani ja korostaa niitä juttuja, jotka mielestäni näyttävät kelvolliselta. Jos peilikuva näyttää riutuneelta, syön enemmän. Jos turhan pullakkaalta, syön järkevämmin. Ylipäätään yritän syödä aika normaalisti ja herkutella, jos se tuntuu oikealta. En noudata mitään ruokavaliota – syön pääsääntöisesti itse tehtyä kotiruokaa. Välillä nakkeja, välillä salaattia. Tämä sopii minulle. En menisi läpi Makusen seulasta, en fitness-lavoille, mutta se ei ole tavoitekaan. Haluan voida hyvin. 

Uskon, että jos on hyvä suhde itseensä ja kroppaansa, niin tietää, miten pitäisi toimia, jotta on mahdollisimman mukava olla. Eri asia onkin sitten kuunnella itseään ja toimia omaksi parhaakseen. Yrittää kannattaa aina. 

Vanhemmuus tuo tähän pohdintaan vielä omat ulottuvuutensa. Toivoisin, että voisimme mieheni kanssa opettaa lapsellemme, että hän on mainio sellaisena kuin hän on. Että tärkeintä on elää niin, että itsellä on hyvä olla. Että on rehellinen itselleen. Ettei muita tarvitse miellyttää eikä muihin tule verrata itseään liikaa. Ja että kun tykkää itsestään, on helpompi tykätä myös muista ja arvostaa heitä sellaisena, kuin he ovat. Puberteettia vaan tässä odottelen, jee. 

Jaksoitko lukea tänne asti? Minä hädin tuskin. Kiitos! Tämä on tosi tärkeä kamppis, osallistu sinäkin. Kerro oma tarinasi tai jaa oma kuvasi ja tägää se #rantakunnossa. Tykkää itsestäsi, älä arvostele muita. Biitsillä nähdään!

Kuvat lanseeraustilaisuudesta: Ihmistenlehti Huuma / Ihana Studio. Mukana meiningeissä Huuman tyypit, #rantakunnossa-keulakuvia, Fitness Führer ja Lotta-kroko.