Silmien ummistamisesta

Olen ehkä blogannut tästä aiheesta aiemminkin. En muista, koska pääni on muhjuinen. Enkä jaksa tsekata, koska a) tägäykseni ovat sikinsokin ja b) siihen menisi aikaa, enkä sitten saisi mitään kirjoitettua. Asia koskee nukkumista.

Kenties olen yliherkkä aiheelle, mutta olen viimeisen vuoden, tai kahden, aikana bongannut mediasta useampia juttuja, joissa kerrotaan unen mahdottoman tärkeästä merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Tutkimustuloksiin perustuvia, fiksuja juttuja, otsikoiden perusteella. Totuus on, että en ole tainnut klikata ja lukea yhtäkään niistä. Ai miksi? Olenko eri mieltä?

Olen tasan samaa mieltä. Mutta en tahdo yhtään sen tarkempaa tietoa. Koska tässä elämäntilanteessa ei vaan voi tehdä asian eteen mitään. En tahdo vahvistusta tiedolle, että voin henkisesti ja fyysisesti huonommin siksi, että nukun liian vähän, katkonaisesti ja epälaadukkaasti kaikin puolin. Sellaista se vain on taaperon kanssa, ja varsinkin kun on myös raskaana. Tai siis sellaista se on minulla. Meillä. Kaikilla omanlaisensa tarina. Ja minä kuitenkin nukun käsittääkseni ihan kohtuullisen hyvin verrattuna useisiin kohtalotovereihin.

Kyllä, viemme joskus lapsen hoitoon ja nukumme kunnolla. Välillä lapsi nukkuu täysiä öitä. Nukun tarvittaessa päiväunet. Vuorottelemme yöheräilyjen hyssyttelyjä jne. Mutta se perusuni, normaalit yöt, vuosikausien unirytmi, jota rikkoi vain baarirymyämiset. Sitä ei vaan enää ole. Piste.

Pointti postauksessani on se, että joskus on viisautta ummistaa silmänsä tärkeiltäkin uutisilta, jos niiden lukeminen aiheuttaa ahdistusta. Voin palata unen parantaviin ominaisuuksiin sitten joskus vuoden 2019 kieppeillä, jos olen onnekas, ja molemmat lapset ovat silloin jotakuinkin päivisin hereillä ja öisin unten mailla – ja me aikuiset siinä sivussa myös.