Pahoinvointia ja mielialanvaihteluja – or not?

Käsitykseni raskaana olemisesta juontavat juurensa elämäni varrella katsomiini elokuviin ja lukemiini kirjoihin, joissa pää- tai sivuhenkilö(t) on sattunut olemaan raskaana. Olen myös mielenkiinnolla kuunnellut ja kysellyt asiasta ystäviltäni, jotka ovat jo kokeneet raskauden. Mutta mikään noista ei tietenkään ole sama asia kuin että oikeasti tietäisi, mistä on kyse.

Odotin innolla saavani tietää, millaista se nyt sitten on. Se raskaana olo. Miltä se tuntuu. Millaisen vatsan saan ja miltä näytän raskaana ollessani. Olenko hyvinvoiva ja hehkuva vai tunnenko oloni tukalaksi ja kömpelöksi. Rakastanko vai vihaanko raskaana oloa.

Oikeastaan olen miettinyt aika ajoin noita kysymyksiä niin kauan kuin muistan, koska olen aina tiennyt, että jossain vaiheessa elämääni haluan lapsia. Ajattelin aina myös, että tulen tekemään silloin samoja asioita kuin ennenkin. Esimerkiksi urheilemaan yhtä paljon kuin ennen raskautta ja syömään yhtä terveellisesti kuin aina.

 

                                                                                                 Kuva: Mimomito

 

Nyt, kun tiedän jo jotain siitä, mitä raskaana oleminen oikeasti kohdallani on (sillä jokainen nainen ja raskaushan on yksilöllinen), täytyy sanoa, että osa asioista on mennyt juuri niin kuin olin ajatellutkin, mutta toinen puoli totuutta onkin sitten aivan erilainen kuin kuvittelin.

Ensinnäkään sitä elokuvista niin kliseisen tuttua alkuraskauden (aamu)pahoinvointia ei tullut – onneksi! En ole myöskään kokenut minkäänlaisia mielialanvaihteluja, jotka myös usein liitetään raskauteen. Olen kyllä ollut ehkä hiukan tavallistakin herkempi itkemään, mutta minulta kyllä tirahtaa kyyneleet herkästi muutenkin. Etenkin koskettavia kirjoja, TV-sarjoja tai elokuvia katsoessani. Nytkin tuo herkkyys tulee esille lähinnä juuri viihteen äärellä, ei niinkään oman elämäni kiemuroissa.

Ensimmäisen kerran tajusin, että okei – tämä varmaan liittyy tähän raskauteen – kun katselin muutama viikko raskaustestin tehtyäni nauhalta Forrest Gumpia (ah, yksi all time favoriteni!). Jos normaalioloissa itken elokuvaa katsoessani, kyynel tai pari vierii pitkin poskiani. Mutta nyt sitten. Tsiisus. Vollotin lähes koko leffan ajan. Kyyneleitä valui kuin parhaimmasta niagaran putouksesta ja herkimmissä kohdissa tyrskin ääneen kropan vavahdellessa kouristuksenomaisesti. Kun lopputekstien alettua menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä, silmäni olivat punaiset ja turvonneet. Siis ihan kuin oikeasti minulle tai jollekin rakkaalleni olisi sattunut jotain!!! Huhhuh, sillon kyllä vähän nauratti :)

Siitä yllätyin, että alussa oli koko ajan nälkä. Siis IHAN KOKO AJAN. En ollut osannut varautua siihen, että juuri kun olin syönyt, piti jo alkaa miettiä että mitähän sitä seuraavaksi söisi. Aloin jo kyllästyä siihen, etten muuta oikein ehtinytkään kuin miettiä mitä söisin. Mutta sitten onneksi viikkojen kuluessa nälkä hellitti pikkuhiljaa. 

Toinen juttu josta yllätyin, oli se, että aloin himoita roskaruokaa. Siitä tunsin hieman huonoa omaatuntoa aluksi, koska en ole moneen vuoteen syönyt roskaruokaa, enkä ainakaan missään Mäkkärissä. Jos joskus harvoin söin hampurilaisia, tein niitä itse tai sitten söin kunnon gourmet monijyvähamppareita. Nyt mieheni sai kiikuttaa minulle yölläkin grillistä hampurilaisia.

Kyllä, juuri niitä, jotka aiemmin olivat lähinnä ällöttäneet.

Olin ennen raskautta ajatellut, että sitten kun joskus olen raskaana ja jos minulle tulee ns. ”huonoja” mielitekoja, puren vain hammasta, enkä anna niille valtaa. Jepjep, toisin kävi. Ei siinä oikein ollut vaihtoehtoja, kun kaikki muu ruoka oksetti, paitsi ne pirun hampurilaiset :) Lappasin niitä hyvällä ruokahalulla ja ihmettelin, miten ne maistuvatkin niiiiin hyviltä. Onnekseni (ja ilokseni – olin jo nimittäin ehtinyt miettiä, että tätäkö tämä nyt on sitten tästä eteenpäin, onko makuni muuttunut pysyvästi) hampparihimo laantui muutaman viikon kestettyään ja hävisi sittemmin kokonaan.

Ja sitten se urheilu. Minähän olin ajatellut, että joojoo, käyn salilla tietenkin entiseen malliin. No en käynyt. En voinut, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Elämäni koostui muutaman ensimmäisen raskauskuukauden ajan sohvalla makaamisesta, TV:n katselusta ja syömisestä. En ole vuosiin katsonut niin paljon telkkaria kuin silloin katsoin muutaman viikon aikana. Tunsin vähän tästäkin huonoa omaatuntoa. Tai ehkä lähinnä harmia, koska olisin halunnut jaksaa käydä salilla niin kuin ennenkin ja koska iltani olivat monen, monen vuoden ajan täyttyneet jumpissa hyppimisestä. Ja nyt vain makasin laakereillani. 

Mutta sitten aloin ajatella, että mitä siitä, jos nyt hieman lepään. Eihän siinä olisi mitään järkeä, että väkisin raahautuisin salille, jos ei kerran ole siihen energiaa. Päätin olla armollinen itselleni ja nauttia täysin rinnoin löhöilystä ja siitä syömisestäkin. Ja vaikka oloni oli väsynyt ja energiaton, en kuitenkaan ollut ihan superväsynyt, eikä minun tarvinnut esim nukkua päikkäreitä. Jaksoin siis myös lukea ja ahminkin romaaneja kuin janoon kuoleva. Muistutin itseäni, että suhteellisen lyhyen hetken päästä pääsen  taas salille ja saan hikoilla siellä niin paljon kuin sielu sietää, mutten ehkä enää saa tilaisuutta vain olla ja löhötä. Ja sitten alkoivatkin ne hillittömät helteet.

Mitä minä tein? Pakkasin rantakassini ja suuntasin hyvällä omallatunnolla lähipuistoon löhöämään, nauttimaan auringosta ja hyvästä kirjasta :)