Siellä koti missä sydän..

Perjantai-ilta Minsky’s hotellin baarissa. Tuttuun tapaan meteli on korvia huumaava. Aussi vastaa kitaransa kera viikonloppua juhlivien viihdyttämisestä. Mikäs sen parempi aika ja paikka sukeltaa syvälle sieluunsa. No, jos nyt edes vähän pintaa raapaisis ilman monen vuoden psykoterapiaa.

Viime aikoina fiilikset on vaihdellut laidasta laitaan.
Rakastan täällä oloa; ihmisvilinää, mahdollisuuksia, erilaisia kulttuureja, itsensä haastamista.
Vihaan olla ulkomaalainen. Se, jonka aksentti on erilainen. Jonka koulutus ei voi olla yhtä hyvä kuin syntyperäisten. Jonka tavat ovat vääränlaiset.
Vihaan olla ulkopuolinen. Ilman perhettä tai rakkaita ystäviä, ilman juuria tähän täysin outoon maahan.

Välillä haluan takaisin Suomeen. Välillä suunnittelen jääväni pidemmäksi aikaa. Välillä itken täysin yllättäen ilman, että pystyn lopettamaan. Välillä saan ylitsepääsemättömiä onnellisuuden puuskia.
Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuuteni on täysin avoin. En tullut tänne reppureissaamaan. En tullut tänne viettämään huoletonta rantaelämää. En ole enää siinä iässä, etteikö jo miettisi mitä elämältään haluaa. Kolmenkymmenen vuoden kauhuraja ensimmäisen lapsen hankintaan lähestyy. Sitä ennen pitäisi vielä löytää mies ja mennä naimisiin. Seurustellakin pitäisi pari vuotta ennen sitä. Kiirehän tässä tulee. Piti vielä lähteä tännekin tuhlaamaan vähäistä aikaa. Miksi? Miksi tosiaan?

Koska elämäni jollain lailla pysähtyi eroamiseen. Seitsemän vuotta on pitkä aika jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Elämän suunta muuttui täysin. Haaveet yhteisestä elämästä kariutuivat. Vaikka päätös oli molempien yhteinen ja lähti minun aloitteestani, ei se tehnyt siitä yhtään helpompaa. Oli aika irroittaa itsensä kaikesta.
Niin kuin yksi suosikki biisini: ”Minut ympäröin tyhjyydellä, jotta voisin nähdä. Jotta oppisin itse mitä tunnen ja tietäisin sen. Nyt on mentävä yksin. Kulkee pitää ilman varjoo. Osan jäätävä taakse, jotta toinen voi loppuun löytää.” Sitä tulin tänne tekemään. Etsimään uuden suunnan elämääni. Toipumaan vanhan menetyksestä. Ehkä hiukan jopa nauttimaan elämästä.

P.S. Tätä kirjoittaessani olen käynyt pyörähtämässä kädestä talutettuna tanssilattialla, saanut sylitanssin ja reittäni vasten on hingattu useampaakin persausta. Täytyy rakastaa tätä australialaista ystävällisyyttä!(Alkoholilla oli osuutta tapahtumiin)