Know anxiety

Paha aavistus. Raskas tunne rintakehässä. Kulmat painuvat kurttuun huomaamatta. Sininen olo. Mutta ei hyvällä tavalla niin kuin Fazerin mainoksissa.

Kaikki tämä on seuranani elämän käännekohdissa. Silloin, kun päätin perustaa yrityksen. Kun päätin luopua siitä. Kun päätin tulla tänne. Ja nyt, tälläkin hetkellä.

Olen ollut nyt farmilla puolet vaaditusta kolmesta kuukaudesta. Aika meni jotenkin huomaamatta.
Kolme viikkoa aina siihen, että näkee Aussin. Päivittäiset puhelinsoitot ja viestit tahdittavat ajankulua. Ikävä on raastavaa ja rakkauden täytteiset viestit aloittavat joka aamun ja päättävät joka illan. Ja ahdistus raivaa huomaamatta tilaa mielenperukoilla.

Know anxiety-mainokset pyörivät telkkarissa täällä. Ahdistus on yksi yleisimpiä mielenterveys ongelmia. Lähes jokainen kokee ahdistusta jossain vaiheessa elämää. Se on täysin normaalia, kun on stressaavassa/huolestuttavassa tilanteessa. Ehkä se on juurikin nämä mainokset, jotka havahduttivat ajattelemaan asiaa tarkemmin.

Itse olen kokenut ahdistuksen tekevän hyvää. Se on aina haastanut minut mettimään päätöksiäni tarkkaan ja monelta eri kantilta. Toki ahdistus itsessään, tunteena, ei tunnu hyvältä. Se tukahduttaa. Ja vie hyvänolon mukavastakin tilanteesta.

Viime aikoina olen tuntenut ahdistusta suhteellisen usein.
Kun olen Sydneyssä ja tajuan, että en voikaan jäädä sinne lämpimään kainaloon, vaan on tultava takaisin tänne farmille.
Kun jälleen kerran yksi ystävä lähtee takaisin Suomeen ja elämä täällä tuntuu taas hetkellisesti ankeammalta.
Ja kun tämä ensimmäinen vuosi vääjäämättä lähestyy loppuaan ja edessä on iso päätös.
Jonka olen kylläkin jo tehnyt. Mutta jotenkin koen tarvetta pitää päätöksen epävarmana. ”Jos”-lauseena.

Jos jään tänne.
Kun jään tänne.
Jotenkin toinen vuosi täällä tuntuu isolta asialta. Se on askel tänne jäämiseen. Ja se pelottaa. Ja ahdistaa. Vaikka se myös innostaa.

Olen elänyt täällä väliaikaisesti.
En ole hankkinut salikorttia, kun siihen pitäisi sitoutua, ja minähän saatan lähteä milloin vain.
En ole vaivautunut hankkimaan ystäviä täällä vakituisesti asuvista, kun miksi? Ihan hyvin voin tutustua samanhenkisiin ihmisiin; täällä väliaikaisesti asuviin.
Ironisesti olen kuitenkin samalla sitoutunut enenevissä määrin Aussiin.

Toinen vuosi on isompi sitoumus. Niin parisuhteeseen, työhön kuin täällä asumiseen. Se vaatii paljon luopumista, vaikka antaakin paljon.

Parempi vissiin alkaa totutella ajatukseen täällä olosta pidempään ja keksiä keinoja helpottaa näitä tuntemuksia.
Sainkin jo idean kokeilla joka kuukausi vuoden ajan jotain eri harrastusta/asiaa. Savenvalanta kiinnostaa. Ja seinäkiipeily. Jospa sitä kautta tutustuisi ihmisiin ja kokisi, että minulla on täällä ”jotain omaa”.

Kun jään tänne.