Ikävä

Tätä hetkeä mä odotin. Tunsin sen lipuvan kohti vääjäämättä. Hitaasti, mutta varmasti. Muutaman kerran tunsin sen hiipivän ihan lähellä, keskellä katua, kirkkaassa päivänvalossa, keskellä ihmisvilinää. Ympärilläni vain kaikkea vierasta, kaukana kaikesta rakkaasta. Ei mitään tuttua yksissäkään kasvoissa.
Mutta mä onnistuin huijaamaan sitä, karistamaan sen kannoiltani täyttämällä päiväni kaikella uudella.
Mikään ei kuitenkaan hiljennä sen kuiskausta. Ja vähitellen se tuttu tunne saavuttaa minua, kuin sormi sormelta tiukentaen otettaan kurkusta. Niin kuin ikävä konkreettisesti heittäisi sinut maahan ja istuisi päällesi huutaen ”katso minua”. Mutta mitä näet kun katsot ikävää silmästä silmään? Uskolliset koirani. Rakkaan siskoni, jota ilman en voi kuvitella eläväni. Veljeni, joita parempia en voisi pyytää. Ystävän, joka seisoo rinnallani, vaikka muu maailma olisi minua vastaan. Rakastavat vanhemmat. Ruskeat silmät, jotka jakoivat kanssani hyviä hetkiä. Kadotetun ystävän. Menetetyn rakkaan.

Ikävä. Ikävä on ystävä. Ikävä on rakkaus, jota tunnet. Joten anna sen hiipiä luoksesi, paiskata maahan ja tukahduttaa painollaan. Sillä jos ei tunne ikävää, ei osaa rakastaa.