Oi maamme, Suomi, synnyinmaa

Australiaan lähtöön ei ole enää kuin 3 päivää. Blogi on elänyt hetken hiljaiseloa, sen verran kiireistä oli viimeiset viikot töissä, ettei energia riittänyt enää ylimääräiseen. Mutta nyt kaikki on vihdoin tehty; kämppä tyhjennetty laatikoihin, matkalaukku pakattu ja myymääni kauneushoitolaa pyörittää uusi omistaja. On siis aikaa keskittyä…melankoliaan. Tämä postaus koskee siis yksinomaan asioita, joita tulen kaipaamaan seuraavan vuoden aikana.

Varsinkin viime päivinä mieleni on täyttänyt katkeransuloinen alakuloisuus. Minulla on muutenkin taipumusta melankoliaan (Sam Smith, James Blunt ja Birdy kuuluvat lempiartisteihini), joten rakkaiden ihmisten ja koirieni jättäminen vuodeksi tietää vuolasta kyynelvirtaa viimeistään Australian mantereella. Tilannetta ei yhtään helpota se, että olen todella perhekeskeinen ja erittäin läheinen omani kanssa.

Olen lähtöhaikeudesta huolimatta yrittänyt nauttia näistä viimeisistä hetkistä läheisten kanssa. Kävimme siskoni ja hänen perheensä kanssa pohjoisessa tapaamassa isäämme ja veljeämme. Olemme kotoisin todella pienestä kylästä. Alla oleva kuva kertokoon kaiken oleellisen.

Lauantai-ilta. Ei muuta lisättävää.

 

Ystävät…Minulla ei ole montaa ystävää. Hyvät ystäväni saa melkeinpä laskea yhden käden sormilla. Miksi? Äärimmäisen sosiaalisen työni takia en kaipaa elämääni yhtään enempää turhaa hälinää tai merkityksettömiä ihmisiä.
Älkää käsittäkö väärin, tykkään työssäni eniten juurikin uusien ihmisten tapaamisesta, minusta on mielenkiintoista kuulla erilaisia elämäntarinoita ja olen tavannut työni kautta aivan mahtavia ihmisiä.
Mutta iso osa työstäni on myös merkityksetöntä small talkia ja aina iloisena ja positiivisena esiintymistä, myös tilanteissa, jotka saavat sappeni kiehumaan. Kun olen ystävieni seurassa, minun täytyy saada olla täysin oma itseni. Satuin sitten olemaan iloinen, puhelias, hiljainen, ärsyyntynyt, epävarma, itsevarma, väsynyt, energinen… Työni takia en kaipaa elämääni ihmisiä, jotka haluavat nähdä aina vain parhaan puoleni. Marilynhan sen on hienosti sanonut, että

“I’m selfish, impatient, and a little insecure. I make mistakes, I am out of control, and at times hard to handle. But if you can’t handle me at my worst, then you sure as hell don’t deserve me at my best.”

Saman sallin myös ystävilleni. Siksi ne ihmiset, jotka luen ystävikseni, ovat melkoinen valiojoukko, vaikka itse sanonkin.

Sitä paitsi, mikä onkaan parempaa ystävyyttä kuin sellainen, jossa voit paljastaa toiselle ihmiselle ne kaikista kipeimmätkin asiat ja olla rakastettu niistä huolimatta ja niiden takia. Oma kokemukseni on, että meistä kaikista rikkinäisimmät ovat ne kaikista ymmärtävimmät ja eniten itseään kehittäneet ihmiset. Ja ne keskustelut…Ah, syvällisyys on ihmissuhteiden suola!

 

Nyt kun päästiin tärkeisiin ihmisiin, tulee perhe luonnollisestikin mieleen. Tai mitä luonnollista siinä on, olen kauhukseni huomannut, että on hyvin paljon ihmisiä, jotka eivät ole millään tavalla läheisiä perheensä kanssa.
Itse olen saanut kasvatuksen, että kaikki jaetaan, hyvässä ja pahassa. Välillä ärsyttävyyteen saakka. Aika usein ärsyttävyyteen saakka. Mutta valitsisin sen miljoona kertaa mieluummin, kuin kylmän kohteliaat välit. Rakastan omaa perhettäni yli kaiken. Se ei todellakaan ole täydellinen, mutta ainakin se on avoin ja rehellinen. Pikkusiskoni on elämäni tärkein ihminen, en voisi kuvitella elämää ilman ihanaa siskoani. Kenelle muullekkaan sitä kaikista likaisimmat juttunsa jakaisi.
Olen saanut läheltä seurata millaista elämä on toisenlaisessa perheessä. Kerrotaanpas siitä teillekin. Tarinaa on väritetty. Ehkä..Tehän ette sitä voi tietää.

Olipa kerran perhekeskeinen tyttö, joka rakastui mieheen. He olivat äärettömän onnellisia ja suunnittelivat naimisiinmenoa ja lasten hankkimista.
Eräänä päivänä vastaani käveli tytön sisko, jolta kyselin tytön kuulumisia. ”En tiedä, emme ole juurikaan puheissa. Eikä niin väliksi, koska mä vihaan sitä.”
Seuraavana päivänä vastaani kulki tytön äiti, jonka kanssa jutustelimme siitä miten ihanaa oli, että tyttö oli löytänyt onnen. ”Jaa-a, katsotaan nyt miten kauan tämä kestää”. Tytön äidillä ei ollut mitään käsitystä, miten rakastuneita mies ja tyttö olivat, saati että he suunnittelivat perhettä ja naimisiinmenoa.
Mutta kaikeksi onneksi tyttö ratsasti niin korkealla hevosella, ettei mikään näistä puheista yltänyt hänen korviinsa ja hän eli elämänsä onnellisena loppuun asti.

Sellaista perhe idylliä toisaalla.

 

 

Mökkeilimme siskoni, hänen miehensä ja heidän ihanan tyttärensä, kummityttöni Liljan, kanssa.

 

Tulen ehdottomasti kaipaamaan myös upeaa Suomen luontoa, jossa olen samoillut tuntikausia koirieni kanssa. Mikään ei ole parempaa sielun hoitoa kuin koirien kanssa metsässä kulkeminen. Kaikki luonnon värit, tuoksut, äänet ja yksinkertainen koirien ilo rauhoittavat ja saavat arvostamaan elämää ihan eri tavalla kuin betoniviidakko.
Rakkaita koiriani, Temppua ja Elmeriä, tulen kaipaamaan mielettömästi. Niin paljon, että pojat ansaitsevat ihan oman postauksensa. Palataan heihin siis myöhemmin..

 

Rakas siskoni

 

Olemme käyneet äitini kanssa jo pidempään salilla yhdessä. Vaikka välillä hermoja kiristää, on treenikaveri aina tervetullut. Australiasta sitä voikin joutua hetken hakemaan.

 

Huomenna olisi edessä viimeinen yö Tampereella hetkeen. Minullahan on tulevaisuuden suunnitelmat täysin auki. Todennäköisesti opiskelemaan lähteminen on edessäpäin työperäisen allergiani takia. Joten voi olla, että Suomeen palatessani en asetukaan Tampereelle. Siksi olo on erityisen haikea.
Vielä haikeamman olosta tekee se, että jaan viimeisen iltani täällä ihmisen kanssa, josta on tullut yllättävän tärkeä.

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, niin sen, että ikinä ei tiedä kuka kävelee elämään ja missä mielessä. Tarkoitus on ilmeisesti mennä virran mukana ja nauttia olostaan.