Iltasatu
Mulla käy aina välillä mielessä, että pitäisikö kirjoittaa kirja. Ihan vaan nähdäkseen oisko musta siihen.
Mulle tulee aina välillä tarinan alkuja mieleen. Fiiliksiä lähinnä. Sit kun alkaa kirjoittaa, ne ikään kuin alkaa elää omaa elämäänsä ja luo tarinan. Jostain syystä tää tarina pukkas itseään ulos tänää ja ajattelinkin olla rohkea ja julkaista sen täällä blogissa.
Kertokaas mitä mieltä olette tästä pikku pätkästä. Iltasatu alkaa…
***
Tämä hetki. Se kävi mun mielessä niin usein. Melkein kuin huomaamatta.
Aina hetkittäin sitä ajatteli, että elämä vaan tuntuu niin kovin raskaalta. Tai ei oikeastaan edes siltä, se on väärä sana. Mun elämä ei koskaan ollut mitenkään erityisen raskasta.
Mua ei koskaan kiusattu tai kohdeltu kaltoin millään tavalla. Mä olin itse asiassa suurimmalta osin onnellinen. Suurimman osan ajasta.
Työläältä. Elämä tuntuu niin kovin työläältä. Työssäkäyminen, parisuhde, lasten hankkiminen… Kaikki se mistä pitäisi haaveilla. Kaikki se mitä pitäisi tavoitella.
Mitä jos elämässään haluaakin jotain muuta? Tai mitä jos elämässään ei haluakaan yhtään mitään?
Olisi vaan helpompi kuolla.
Mä muistan, kun se ajatus kävi mun mielessä ekan kerran. Jotenkin se jopa huvitti. Kuka ajattelee, että kuoleminen olisi helpompaa kuin jokapäiväinen elämä? Minä ilmeisesti. Työssäkäyminen, parisuhde, elämä yleensäkin, sehän täytyy vaan elää. Päivä kerrallaan. Tottakai kuolleena on helpompaa. Mä sivuutin ton ajatuksen lähinnä idiotismina.
Mutta sit se alkoi tulla mieleen useammin.
”Mitä järkeä missään tässä on?”
Mä saatoin jopa ylittää siltaa ja miettiä, ”Jos tästä nyt vaan hyppäis, se ois tässä”. Niin helppoa.
Ja tottakai mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, että onko tässä jossain vaiheessa käynyt nyt niin, että multa on pudonnut se viimeinenkin ruuvi. Tai, että mä oonkin masentunut. Mutta mä en tunne itseäni masentuneeksi. Tosin mistä mä tiedän tunteeko masentunut itseään masentuneeksi. Kun en tietääkseni ole koskaan ollut masentunut. Hassu noidankehä. Mutta tässä sitä vaan kuitenkin ollaan, vesilasi pöydällä pilleripurkin vieressä.
Ja mitä hulluuteen tulee, eikö sen pitäisi näkyä jotenkin päällepäin? Mä käyn töissä normaalisti. Mulla on ystäviä ja rakastava poikaystävä. Mä en tunne itseäni mitenkään epävakaaksi, enkä näe tai kuule pikku-ukkoja.
Oikeastaan ainoa epänormaali asia mun elämässä on se, että mä istun nyt tässä.
Joskin mistä mä tiedän onko tämä mitenkään epänormaalia. En mä kyttää mitä muut tekee. Ehkä tämä onkin täysin normaalia. Ehkä kaikki muutkin istuvat kotona pöydän ääressä miettien, onko elämä kaiken tämän vaivan arvoista. Ehkä ei kuitenkaan. Jotenkin masentava mielikuva.
Mä oon kans yrittänyt miettiä oliko mun elämässä joku hetki, joka jotenkin ”laukaisi” tämän ajatusmallin.
Onko tämä vain joku mun sairas kosto Henrille siitä, kun se repi mua tukasta päiväkodissa eikä päästänyt irti. Tai kun mä seiskalla ihastuin poikaan, jolla ei ollut mitään hajua kuka mä edes oon. Tai kun mua petettiin. Ekan kerran. Jotenkin sen ekan kerran jälkeen ne muut ei enää tuntunut oikeen miltään.
Mitä jos tää onkin vaan mun henkilökohtainen kostoretki. Huono sellainen tosin, kun mä en usko, että kosto oikein toimii silloin, kun se koskettaa vain sua itseäs. Ilman, että kukaan edes tietää mitä on meneillään. Että olisinko mä niin tyhmä? En kyllä halua ainakaan myöntää. Kyllä tähän on joku muu syy oltava…
***
