Elämä täällä pallon toisella puolella on välillä hyvin stressaavaa. Etenkin, kun edessä on muutos.
Ehkä se on sisäsyntyinen piirre; pyrimme vastustamaan muutosta, koska selviytymisvaistomme näkee sen uhkana, johon kehomme reagoi stressillä. Itse stressaan helposti.

Epävarmuus on yksi suurin stressin aiheuttaja täällä. Ulkomaalaisena mitään ei ota itsestäänselvyytenä. Töitä ei saa yhtä helposti kuin paikallinen. Jos et saa töitä, tukea et saa. Voit hyvin päätyä sillan alle. Vaikka se itselle olisikin hyvin epätodennäköinen vaihtoehto, käy se kaikessa naurettavuudessaan mielessä. Siksi muutos pelottaa.

Minulla kesti 1 kk löytää töitä tänne saapuessani. Se on vallan riittävä aika panikoida. Lähetin kymmeniä hakemuksia ja kävin monissa haastatteluissa. Kunnes lopulta kyllästyin ja lähetin itsenäisesti sähköpostia minua oikeasti kiinnostaviin yrityksiin. Heti tärppäsi.

Minulla kesti viikko löytää farmi 3 kuukauden farmijaksolleni toisen vuoden viisumia varten. Silti ehdin huokailla raskaasti ja murehtia.
Enkä löytänyt mitä tahansa reppureissaajien kansoittamaa working hostellia keskellä ei mitään, vaan hyvä palkkaisen alpakka farmin parin tunnin päästä Sydneystä. Juuri niin kuin olin toivonutkin.

Minulle on joskus sanottu, että olen ihminen, jolle kaikki aina onnistuu. Hannu Hanhi. Siltä se voi äkkiseltään näyttääkin. Ja voinkin rehellisyyden nimissä myöntää, että yleensä saan mitä haluan. Mutta se ei johdu siitä, että nämä asiat olisi ojennettu minulle hopeatarjottimella.
Kaiken eteen mitä olen elämässä saavuttanut ja tehnyt, olen aina tehnyt kovasti töitä (ja stressannut). Kun elämä avaa ikkunan, on sinusta itsestäsi kiinni, suljetko sen vai kurkkaatko ulos. Itse olen kurkkaavaa tyyppiä.

Miksi kirjoitan tänään tästä aiheesta sen sijaan, että kuvailisin ensimmäisiä päiviäni alpakoiden madotuksen ja puutarhanhoidon parissa, on että kaikessa yksinkertaisuudessaan ja epävarmuudesta huolimatta elämäni tällä hetkellä on todella onnellista.

Toki tulevaisuus edelleen pelottaa. Mitä tapahtuu farmin jälkeen? Palaan takaisin koirien pariin? Mitä jos en palaakaan? Mitä jos en löydäkään muita töitä? Turhia kysymyksiä.
Stressaan jopa positiivisia muutoksia, kuten sitä, että Aussi haluaa muuttaa kanssani yhteiseen yhdessä valitsemaamme kämppään täältä kotiuduttuani. Mitä, jos en löydäkään töitä ja rahat loppuu korkeamman vuokran takia? Mitä jos emme löydä molempia miellyttävää kämppää? Mitä jos hankimme kämpän ja eroamme viikkoa myöhemmin?
Naurettavaa, eikö?

Stressaamisen sijaan on hyvä keskittyä kaikkeen siihen mikä elämässä on hyvin. Minulla on kaikki mitä olen halunnut:
Mahtava farmi ihanilla ihmisillä, hyvällä palkalla ja upealla asumuksella, asun ulkomailla niin kuin aina haaveilin ja minulla on rakastava ja huolehtiva poikaystävä. Ja aikaa täällä maaseudun rauhassa opetella olemaan stressaamatta.
Ehkä meditaatio ois ”the way to go”.

Elämä on aika ihanaa eikö.

P.S. Niin kuin olin jo hetken aikaa epäillytkin, Aussi vahvisti sen mitä jo tiesinkin. Hiljainen kuiskaus, kolme lyhyttä sanaa. Rakkautta ilmassa. Tuntuu hyvältä.