Perhe

Perhe on pahin. Veri on vettä sakeampaa. Voit valita ystäväsi, mutta et perhettäsi.

Tarkoitukseni oli aloittaa tämä kirjoitus kuvailemalla perhettä hyvin tunnetuilla sanonnoilla. Piti oikein pyytää Aussi avuksi, kun en noiden kahden ensimmäisen jälkeen keksinyt enää yhtäkään. Aussi heitti tuon kolmannen tokaisten ”Tuo ei kyllä ole mitenkään kovin positiivinen. Googleta, täytyyhän niitä positiivisiakin olla”.

Yllätyksekseni löysin vain lisää negatiivisesti sävytettyjä lauseita kuten ”Perhe voi olla paras asia elämässä, ja maailmassa, mutta useimmiten se on pahin”.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä, kävin pesemässä hampaani. Vessaan kävellessäni olin hyvällä tuulella, taisinpa jopa hyräillä. Hammastahnaa sylkäistessäni se ajatus pälkähti päähäni niin sanotusti täysin puskista.

”Olenko minä tosiaan ihminen, joka hylkää perheensä?”. Samalla mielessäni välähti kuva siskostani ja hänen lapsistaan.

Tämä yllätti minut täysin. Hetken jopa ihmettelin mistä tämä ajatus tuli. Ajattelinko minä tosiaan juuri noin? Tuliko tuo ajatus omasta päästäni (vai olenko cylon, joka ei tiedä olevansa cylon ja jonka ohjelmointi juuri käynnistyi?) Hylkäänkö minä todella perheeni? Minä?

Perhe. Omani ei ole täydellinen. Itse asiassa kaukana siitä. On ollut paljon hyviä hetkiä ja on ollut pahoja hetkiä. On ollut erittäin pahoja hetkiä. Hetkiä, jolloin päässä pyörii lause ”voi Herra Jumala” uudestaan ja uudestaan, kuin rikkinäinen levy.
Tuntuu, kuin meidät kaikki olisi heitetty pesukoneeseen pyörimään, jossa jokainen otti osumaa. Kun ohjelma loppui ja luukku avattiin, päässä pyöri edelleen ja paikat oli hellinä. Mutta sieltä hoiputtiin ulos kuitenkin perheenä. Kaikki yhtä sekaisin.

Täällä minulla ei ole perhettä.
Toki tapaamme Aussin vanhempia. Käymme itse asiassa hänen isänsä luona päivällisellä usein. Voin täysin liioittelematta myöntää rakastavani hänen isäänsä. Hän on äärimmäisen lämmin ja rakastava ja saa minut tuntemaan itseni osaksi heidän perhettään.

Mutta minulla ei ole pitkää historiaa kenenkään kanssa täällä. Kukaan ei tunne minua läpikotoisin.

Niin kuin minä tunnen siskoni, joka leikki kanssani koalaa ja raahasi minua selässään kerrossängyn yläpedille.
Muistan edelleen pikkuveljeni taaperona, vaikka hän on jo teini-ikäinen. Miten suloinen hän olikaan istuessaan kauppareissuilla karkkien päällä, jotka tietenkin paljastuivat vasta kärryjä palautettaessa.
Vanhemman veljeni kanssa voin jakaa muistoja samoista lapsuuden asioista, mutta hänen näkökulmastaan. Miten minun mielestäni tylsät kalareissut isän kanssa olivatkin niin kovin tärkeitä pienelle pojalle.
Ja äiti. Voi miten rasittava hän osaakaan olla. Aina eri mieltä joka asiasta. Jo ollessani teini otimme yhteen usein. Hankin napakorun, kun kiellettiin. Hankin tatuoinnin, kun kiellettiin. Luojan kiitos äiti ei kieltänyt mitään radikaalimpaa.

Täällä jään täysin ulkopuolelle niin paljosta. En ole nähnyt perhettäni kohta vuoteen.
En ole nähnyt siskoni toista lasta ollenkaan. Ja se ensimmäinenkin jo puhuu ja kävelee. Äidin ja, myönnettäköön, omakin kunto on repsahtanut ilman yhteisiä salitreenejä. Pikkuveljestäni en ole kuullut pihaustakaan (nykypäivän teinit). Vanhemman veljeni kalastus tilastot sentään päivittyy facebookiin.

Olo on ulkopuolinen. Ja juureton. Luovunko liian paljosta? Siinä ongelman ydin.

Elämä antaa ja ottaa. Saan täällä paljon. Olen kasvanut ihmisenä. Selviäminen vieraassa maassa vaatii joustoa. Se vaatii vahvuutta. Mutta myös nöyryyttä.
Itseä pitää kehittää, jotta sopeutuu. Asiat oppii näkemään eri tavalla.
Suvaitsevaisuus. Kärsivällisyys. Niitä tarvitaan. Yhtäkkiä itselleen itsestäänselvät asiat näkeekin eri valossa.

Perheensä voi helposti ajatella olevan se pahin. Mutta täällä kaukana, pahin on olla perheetön.
Muistoja ei onneksi kukaan voi viedä ja yhteydenpito on tiivistä. Mutta kyllä silti olisi mukava ottaa se auto ja ajaa äidin luo kahvittelemaan porukalla. Nyt ei vaan enää viiden minuutin ajo riitä.

 

P.S. Jos et tiedä mikä Cylon on, olet missannut ehkä parhaan tv-sarjan ikinä.

P.S. Huomasin itsekin, että isä puuttuu perhe ajattelustani. Vaikka minulla onkin hänestä paljon hyviä muistoja, en ikinä ole kokenut häntä osaksi arkea. Tekemiset hänen kanssaan oli aina jotain erikoista, järjestettyä aikaa hänen kanssaan (marjojen poiminta, kalastus..). En itse asiassa edes muista hänen läsnäoloaan perusarjessa. Surullista, mutta totta.