Sleepless in Sydney

Hei kaikille koto-Suomeen!

Kello on täällä kaksi yöllä ja heräsin parin tunnin unien jälkeen ilman toivoakaan, että nukahtaisin uudelleen. Kiitos Suomen ajassa olevan kroppani! Eli tässä on hyvin aikaa kirjoitella näiden parin päivän kuulumisia.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä seuraava postaus asioista, jotka ehdottomasti haluan täällä nähdä/kokea. Mutta koska Aussi kuorsaa samassa tilassa parhaassa REM-unessaan, en viitsi alkaa kolistelemaan ja etsimään Sydney-kirjaani. Siispä avataankin tähän hiukan omia fiiliksiä tänne tulon suhteen.

Sepäs onkin vaikeaa. Jos pääsisitte seuraamaan tämän blogin kirjoittamista ihan livenä, olisitte tässä välissä ehtinyt käydä jääkaapilla kolmesti ja vessassa kakkosella.
On hyvin vaikea kuvailla miltä tuntuu katsoa lentokoneen ikkunasta lähestyviä suurkaupungin valoja ja miettiä, että tuolla minä asun seuraavan vuoden.
Ensinnäkin aloin hymyillä. Leveästi. Niin kuin lapsi tikkukaramellin saadessaan. Seuraavassa hetkessä kurkkua kuristikin jo tuttu ikävä rakkaita koiriani kohtaan. Samoin pelko yritti saada minua rautaiseen otteeseensa miettiessäni sitä karua faktaa, että tällä hetkellä mikään ei ole varmaa.
Mutta silloin ties mistä syvältä sisältäni kumpuava lämmin, varma tunne siitä, että selviän mistä tahansa mihin vain keskitän voimavarani, täytti mieleni vahvemmin kuin mikään muu tunne. Ehkä se on kokemus. Kun on pienen ikänsä saanut selvitä ilman sen kummempaa suojaverkkoa, ei sen puuttumisen anna häiritä tekemiään päätöksiä.

Mikä siinä onkin, että yritämme pitää kynsin ja hampain kiinni tutusta ja turvallisesta? Luin kerran, että selviytymisvaisto yrittää ohjata meitä pysymään tutuissa, käytännön turvallisiksi osoittamissa ympyröissä, jotta lajin jatkuminen olisi todennäköisempää. No, meidän perheessä lisääntymis-vastuu on jo siskoni harteilla, joka onkin tehnyt oikein hyvää työtä sillä saralla. Että ehkä minun tehtäväni on sitten testata väite ”life begins at the end of your comfort zone”.

​Mikä sitten on ollut ensikosketukseni Sydneyiin? Erilainen kuin viime syksynä, jolloin kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä. Nyt asioista on lähtenyt se pahin jännite.
Englantia uskaltaa puhua helpommin. Toki on pakkokin, kun hoitaa virallisia asioita. Mutta myös puhuminen tuntuu helpommalta. Toki en vieläkään ole ihan yhtä puhelias kuin suomen kielellä, mutta eiköhän sekin aika tule.

Myös Aussi tuntuu erilaiselta. Jotenkin aidommalta. Omalta itseltään ilman, että täytyy antaa itsestään parempaa kuvaa kuin mitä on. Tai ehkä minä vain itse näen hänet eri tavalla. Mene ja tiedä. Toki olen viimeisen vuoden aikana saanut erilaista perspektiiviä asioihin eli muutos voi hyvinkin olla omassa päässäni.

Minulle on myös tärkeää saada tutkia ja tutustua ympäristööni omaan tahtiini ja omalla tavallani. Nyt koen, että minulla on siihen mahdollisuus ilman, että täytyisi sopia kenenkään muun käsitykseen siitä millainen minun tulisi olla ja miten elää. Tämä vuosi on siis puhtaasti pyhitetty minulle itselleni.

Otin lentokoneessa kuvan Australiasta päivän kääntyessä iltaan. Voitte kuvitella kuvan olevan vaikka taidepläjäys, läpileikkaus tunteistani seuraavan vuoden suhteen; tietämättömyyden ja epävarmuuden tummaan verhoonsa ympäröimä valonpilkahdus. Olipa runollista.

20150811_102609.jpg

P.S. Medicare toimiston asiakaspalvelija luuli mua tänään britiksi. Otin sen kohteliaisuutena. Aussin mielestä toi nainen ei selvästikään erota murteita. Mä oon kuulemma venäläinen tai tsekki. Aussi voi haistaa kukkasen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *