What goes around, comes…
Mitä olisit valmis tekemään jonkun toisen hyväksi?
Kuinka paljon antamaan anteeksi toisen puolesta?
Miten paljon olisitkaan valmis nielemään kaikesta siitä kivusta, jota koit?
Siinä tämän päivän ajatuksia koirien ulkoilutuksen lomassa. Nuo kysymykset eivät suinkaan ole uusia, vanhoja tuttuja ennemminkin. Kun on ikänsä seurannut oman isänsä luisumista alkoholismin synkkiin syövereihin, kokien kaiken sen paskan mitä se aiheuttaa läheisille, nuo kysymykset ovat valitettavan tuttuja.
Ja ne ovat ajankohtaisia meille kaikille jossain vaiheessa elämää, kun pitää päättää päästääkö irti vai yrittääkö vielä kerran. Oli kyseessä sitten alkoholisti aviomies, lapsen harras toive saada isä takaisin, ystävyyden rikkoutuminen tai mikä tahansa muu menetys, luopumisen tuska on aina sama. Ja päätös aina yhtä vaikea.
Minun on vaikea päästää ihmisiä lähelle. Miksi? Koska tiedän, että sinua rakastavatkin ihmiset voivat satuttaa. Olen nähnyt sen lukemattomat kerrat. Vei vuosia ymmärtää, että ihmisen mieli ei aina vain ole tarpeeksi vahva tehdäkseen sen mitä sydän haluaa ja ettei se vähennä rakkauden määrää. Kaikki eivät vain pysty osoittamaan sitä haluammallaan tavalla.
Minun on vaikea näyttää todellinen luonteeni ihmisille, joita en tunne hyvin. Minusta saa kylmän kuvan, koska en paljasta mitään ulospäin. Tämä korostuu mitä tärkeämmäksi koen ihmisen tai tilanteen. Miksi?
Ehkä yritän turvata selustani. Et voi satuttaa minua, koska tiedän, ettet todella tunne minua.
Ihmiset, jotka näkevät todellisen luonteeni, ovat läpäisseet tarkan seulan ja nähneet vaivaa sen eteen. Ja tietävät, että olen kaikkea muuta kuin kylmä ihminen.
Olen menettänyt rakkaan ystävän kerran. Parhaan ystävän. Sielunsiskon. Hänet, joka ajattelee samoin. Ihmisen, jonka kanssa voi olla oma itsensä ja joka on pohjimmiltaan samanlainen kuin itse olet.
Mutta joka epäili minun uskollisuuttani. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut tehdä enemmän. Olisin voinut pitää kiinni. Ehkä olisi pitänyt. En vain pystynyt. Minä, joka tekisin mitä vain ystävieni eteen, en kestä, jos ystävyyttäni epäillään. Se särkee sydämeni niin pieniin palasiin, ettei sitä saa enää ehjäksi.
Sydämeni särkyi toistamiseen. Ihminen johon luotin, jonka luulin olevan ystävä, loukkasi minua kaikin mahdollisin tavoin. Mutta tällä kertaa minua on pyydetty kasaamaan sirpaleet. Miten ja miksi. Sitä olen tänään miettinyt.
Jeesus kääntäisi toisen posken, mutta hei, realistisesti ajatellen taitaa helvetin lieskat poltella niin monen meidän persausta, että parempi unohtaa viittaukset Jeesukseen heti kerrasta.
Jossain vaiheessa on vain osattava päästää irti. Ja luotettava omaan vaistoonsa.
Ja mun vaisto sanoo, että ennen kuin alkaa tuomita muita, etenkään itselleen tärkeitä ihmisiä, kannattaa muistaa kaikki mitä on itse suustaan päästänyt. Ja miettiä tarkkaan onko valmis seisomaan sanojensa takana myös naamatusten. Koska ainakin mä henkilökohtaisesti olen aika huono pitämään salaisuuksia. Ne tuppaa lipsahteleen.
P.S. Myös aussi-kuulumisia tulossa pian!