Moranifesto: Caitlin Moranin vallankumous
Internet on taas vähän parempi paikka, sillä Caitlin Moran on aloittanut oman YouTube-kanavansa. Kanava liittyy Moranin tällä viikolla ilmestyvään uuteen kirjaan nimeltä Moranifesto, jota Moran kutsuu (kuten nimen sanaleikistä ehkä jo saattoi arvata) omaksi poliittiseksi manifestikseen. Kirjailija itse on pakannut kolumneista ja esseistä koostuvaan kirjaan sekä siihen liittyviin videoihin varsin kohtuulliset odotukset – tämä kun pyrkii vain ja ainoastaan muuttamaan maailmaa, ja tarkemmin sanottuna saamaan aikaan kohteliaan vallankumouksen.
Kirjan lisäksi myös sarjan videoita sisältävän Moranifesto-projektin esittelevässä videossa Moran kertoo tajuneensa, etteivät poliitikot selvästikään ole aikeissa selvittää ongelmiamme (meikä väittäisi heidän itse asiassa luovan niitä), ja niinpä meidän on kaikkien on ryhdyttävä toimiin asioiden parantamiseksi. Videolla Moran vertaa tätä The Sound of Music-leffan Mariaan, joka tajuaa Von Trappin perheen lasten tarvitsevan uusia vaatteita. Sen sijaan, että Maria olisi istahtanut takamukselleen ja tuuminut äänestävänsä neljän vuoden kuluttua jotakuta joka antaisi heille rättiä ylle, hän kääri hihansa, kiskaisi verhot ikkunasta ja valmisti vaatteet itse. Moranin mielestä tämä Maria-hetki on nyt koittanut: meidän pitää repiä verhot alas ja ryhtyä hommiin.
Olen asiasta Moranin kanssa pitkälti samaa mieltä, ja lisäksi Sound of Music-vertaukset ovat aina varma tie sydämeeni. Jos Naisena olemisen taito-kirja sekä pikkukännissä twitteröidyt, timanttiset elämänohjeet eivät olisi jo tehneet minusta Moranin fanityttöä, tulisi minusta sellainen viimeistään nyt.
Moranifesto-vlogit käynnistyivät eilen, ja ensimmäisen videon aiheena on ajankohtaisesti kukapa muukaan kuin Hillary Clinton. Seuraavien kahden kuukauden ajan uusi video ilmestyy aina tiistai-iltaisin, ja videoiden aiheiden luvataan vaihtelevan abortista sosiaalitukiin sekä budjettileikkauksista siihen, millaista on vetää kännit yhdessä Benedict Cumberbatchin kanssa. Lisäksi Moran pyytää lukijoitaan mukaan maailmanmuutostalkoisiin. “Part of the Moranifesto is that I firmly believe that everyone has at least one idea that would make the world a better place”, kirjan julkaisutiedote julisti. ”I want to hear those ideas, and get them out into the wider world.” Lukijoilla on siis mahdollisuus mailata Moranille oma One Minute Manifesto-videonsa, joista parhaat pääsevät esiin tämän kanavalla.
Morania soimataan toisinaan tälle tunnusmaisesta veikeästä, paljon ilmeilyä ja kirosanoja sisältävästä tavasta viestiä, ja veikkaan monien vetävän herneet nenäänsä myös tästä huumorin ja yhteiskunnallisuuden yhdistämisestä. Itse pidän Moranin omaäänisyyttä kuitenkin varsin radikaalina ratkaisuna nimenomaan poliittisen keskustelun kohdalla. Vaaditaan meinaan aika paljon munaa (munasarjaa? leidimunaa?) kehdata puhua politiikkaa täysin häpeilemättä ja omana omituisena itsenään, ilman että kokee tarvetta muuttua täydelliseksi asiapentiksi voidakseen keskustella näistä aiheista.
Moran on kertonut ajatelleensa pitkään, ettei koskaan kirjoittaisi politiikasta – sehän on luvallista vain vakaville vanhoille miehille, ja muut aiheesta kirjoittavat lynkataan välittömästi mikäli he eivät tunne jokaikistä hallituspolitiikkaan liittyvää yksityiskohtaa. Veikkaan etenkin monien nuorten naisten kärsivän tästä samasta fiiliksestä: ajattelemme liian usein, ettei meillä ole lupaa kommentoida eikä etenkään kritisoida, mikäli emme ole jo valmiiksi aiheesta kaiken tietäviä asiantuntijoita. Moinen ajattelu hyödyttää kuitenkin lähinnä vain niitä valtaapitäviä valkoisia ukkoja, jotka voivat meidän epävarmuuksistamme johtuen jatkaa keskenään puhumista ja pätemistä vailla minkäänlaisia soraääniä. (On myös tärkeää muistaa, että hekään eivät tiedä kaikkea – he vain ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa heidän kykyjään ja mahdollisuuksiaan ei jatkuvasti epäillä, ja niinpä heillä riittää pokkaa silloinkin kun ymmärrystä uupuu. Niin ja luultavasti kokonainen kaarti erilaisia avustajia ottamassa asioista selvää.) Oikeastihan politiikassa on kyse meidän kaikkien asioista, ja juuri siksi meidän kaikkien pitäisi paitsi välittää politiikasta, myös osallistua poliittisten aiheiden ympärillä käytävään keskusteluun.
Omalla erikoisella lähestymistavallaan Moran ottaa haltuun tätä poliittisen keskustelun tilaa ja lähettää sen voimauttavan viestin, että keskusteluun voi ottaa osaa monenlaisin äänin ja monista eri lähtökohdista. Meillä kaikilla tulee olla lupa puhua, kysyä kysymyksiä ja esittää kritiikkiä – huolimatta siitä, ettemme ehkä hallitse poliittista diskurssia täydellisesti tai ihan täysin ymmärrä, että mitähän vittua siihen yhteiskuntasopimukseen nyt sisältyikään.
Puhutaan siis politiikkaa ja annetaan ääntemme kuulua!