Bridget Jonesilla on vauva, mutta muuten kaikki on aivan niin kuin ennenkin
Kävin katsomassa uuden Bridget Jones -elokuvan Lilyn kutsumana (kiitos!) ja myönnän astelleeni saliin hieman epäileväisenä. Edellisten elokuvien koheltavan kolmekymppisen sinkun sijaan valkokankaalla nähtäisiin nyt jo nelikymppinen, raskaana oleva Bridget. Voisiko tästä tulla yhtään mitään? Bridget Jones -elokuvista ensimmäinen pysyttelee aina vain romanttisten komedioiden lempparilistallani, ja viime vuonna ilmestynyt Mad about the boy -kirja oli minulle muutamine radikaaleine muutoksineen pienoinen pettymys. Mentäisiinkö uusimmassa elokuvassakin siis metsään ja pahasti?
No, en pidä teitä jännityksessä: muutamaa tuntia myöhemmin astelin elokuvateatterista ulos iloisesti yllättyneenä. Vaikka Helen Fieldingin uusin kirja veikin Bridgetin elämää odottamattomaan suuntaan, leffan meno tuntuu taatusti tutulta. Päähenkilöt ovat vanhentuneet, mutta kohelluksen määrä on onneksi vakio.
Kuva: IMDB
Pidin elokuvassa erityisesti sen tavasta tuoda esiin päähenkilöiden ikääntyminen ja vuosien mukana heidän itsensä sekä heidän lähipiirinsä elämään tulleet muutokset… ja samanaikaisesti kuitenkin painottaa, että samoista tyypeistä tässä on kysymys. Kynttilät eivät ehkä ole enää mahtua synttärikakkuun, ystävien tapaaminen voi olla kiinni lastenhoitajan löytämisestä ja töissäkin asiat muuttuvat, mutta silti me tapaamme pysyä jollakin perustavanlaatuisella tavalla samoina ihmisinä. Vaikka Bridget ja kumppanit ovat menneet elämässään eteenpäin, ehkä hioneet hieman suurimpia kulmiaan, heistä yksikään ei ole päässyt kokonaan eroon siitä millainen oli ennen. Ja hyvä niin! Tämä toi leffaan viehättävää toden tuntua, sillä juuri näinhän vanheneminen toimii. Lisäksi lähestymistapa takasi sen, että leffa oli sarjan edellisten osien tavalla yhdistelmä ratkihauskoja hetkiä mutta myös hetkittäistä koskettavuutta. (Ehkä jouduin pariin otteeseen pyyhkimään silmäkulmiani, ehkä en. En myönnä mitään!) Fanit eivät siis varmastikaan tule tähän pätkään pettymään.
Mistään elokuvahistorian merkkiteoksesta ei tietenkään ole kysymys, mutta väliäkö sillä: Bridget Jones on Bridget Jones, ja jos lähdet hakemaan tältä elokuvalta samalta tuntuvaa elämystä kuin niistä edellisistäkin, saat sen takuuvarmasti. Valittamisen aihetta keksin ainoastaan Hugh Grantin puutteesta, sillä vaikka Patrick Dempsey onkin varsin viehko Bridgetin jenkkilemmittynä, ei ole Hugh Grantin voittanutta. No, onneksi meillä on sentään yhä Mr. Darcy.
Leffan loppuratkaisua en aio spoilata – halusivathan tekijät niin visusti pitää sen salassa, että loppukohtauksia kuvattiin peräti kolmin kappalein eivätkä edes näyttelijät saaneet etukäteen tietää mikä niistä päätyi viimeiseen versioon. elokuvaan kuvattiin peräti kolme loppukohtausta, eivätkä edes näyttlijät saaneet tietää mikä niistä päätyisi viimeiseen versioon. Sen kuitenkin sanon, että kaikki päättyy – tietysti – hääjuhlaan. Se ei yllättäne ketään, naimisiinmeno jonkinlaisena elämän suurimpana tavoitteena kun on olennainen osa Bridget-kaanonia. Jäin kuitenkin miettimään: onko mahdollista tehdä romanttista komediaa, jossa avioliitto ei olisi kaiken kulminoituma?
Etenkin tämän elokuvan kohdalla tällainen konservatiivinen loppuratkaisu jäi mietityttämään minua, sillä tarinan lähtöasetelmahan on monella tavalla vähän epäsovinnainen: raskaana oleva Bridget ei tiedä kumpi hänen sänkyynsä päätyneistä hurmureista on hänen lapsensa isä, ja niinpä molemmat miehet pyörivät mukana synnytysvalmennuksesta aina synnytyssaliin asti. En sano, että Bridgetin olisi välttämättä päädyttävä miesten kanssa onnelliseen kolmen kimppaan (vaikka ideahan on itse asiassa oikein mainio), mutta onko niin, että onnellinen parisuhde on yhä edelleen aina pakko legitimioida papin aamenella? Voiko valkokankaalla olla onnellista loppua ilman valkoista mekkoa ja hurraavaa juhlaväkeä?
Nykyään yhä useammat pariskunnat jättävät avioitumatta ja naimisiin menneilläkin ero tulee usein aiempaa nopeammin. Koko avioliitto alkaakin mielestäni olla vähän aikansa elänyt käsite. Tulemmekohan vielä jossakin vaiheessa näkemään päivän jona romcom-genre heräisi nykyaikaan ja alkaisi esittää meille myös sellaisia onnellisia loppuja, joissa toiseen ihmiseen sitoutuminen ei välttämättä vaatisi pappia paikalle? Pahoin pelkään, että saamme odottaa tätä vielä jonkin aikaa, aivan kuten myös romcomeja jotka kertoisivat muistakin kuin valkoisista heteropareista.
No, sitä odotellessa, ja kaikesta häähumusta huolimatta – onneksi meillä on myös Bridget Jones.