Elokuvissa: Tom of Finland
Kun kävin katsomassa tänään ensi-iltansa saaneen Tom of Finland -elokuvan ennakkonäytöksen, tapahtuman skaala teki minuun suuren vaikutuksen: elokuvalle ja sen yli 2000 kutsuvieraalle oli kaikki Tennispalatsin salit. Viime vuosien hypen jatkumoksi oikein mainiosti sopinut tapahtuma korosti ToF-brändin valtavaa kansansuosiota. On aikamoinen juttu, että Touko Laaksosta töineen juhlitaan nykyään niin avoimesti ja yleisesti, että se on synnyttänyt jopa keskustelua Tom of Finlandin muumiutumisesta, siis sisäsiistiksi ja kaikille kelpaavaksi muuttumisesta. Ja sitten tähän päälle vielä valtavalla budjetilla ja taiten tehty, Laaksosen elämää käsittelevä elokuva, joka on vieläpä osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa! Maassa, jossa homous oli rikos vuoteen 1971 asti ja poistui sairausluokituksesta vasta vuonna 1981, tämä on todella vaikuttavaa.
Touko Laaksosen elämän ja taiteen lisäksi myös nykyisestä suvaitsevuudestamme kertovan elokuvan symboliarvo on siis valtava. Mutta elokuvan jälkeen jäin pohtimaan: riittääkö se?
Kuva: Tom of Finland -elokuva / Helsinki-filmi
Kun lopputekstit alkoivat rullata, ensimmäinen ajatukseni oli se, että Tom of Finland -elokuva on mieletön kulttuuriteko ja valtava askel tässä maassa, josta edelleen löytyy sellaisia peeloja, jotka esimerkiksi kyseenalaistavat ja koettavat pysäyttää tasa-arvoisen avioliittolain. Ja sitä se onkin: tätä elokuvaa ei oltaisi voitu tehdä vielä kymmenen vuotta sitten, ja niinpä tapahtuneesta edistyksestä on syytä olla iloinen. Samalla itse elokuvassa oli kuitenkin joitakin vähän ongelmallisia piirteitä. Esimerkiksi Tämän kylän homopoika-blogin Eino kirjoitti todella ansiokkaasti siitä, miten Touko Laaksosta kuvataan leffassa monin tavoin “suurmiehen heteromuotin” kautta, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan Einon tekstin.
Laaksosen elämän kuvaaminen pitkälti homojen kokemien vääryyksien kautta tuntui vähän hankalalta sekin. Ajankuvana tämä on toki ymmärrettävää: syrjintä ja esimerkiksi poliisiväkivalta olivat hyvin todellisia asioita, ja toki niistä pitää puhua. On kuitenkin perusteltua kysyä, olisiko elokuvassa voitu tasapainottaa tätä puolta esittämällä myös enemmän positiivisia kokemuksia – Laaksosen elämä kun ei missään nimessä ollut pelkkää kärvistelyä, kuten tämän töistä välittyvästä valtavasta elämänilostakin näkyy. Sekä seksi että rakkaus jäävät elokuvassa vähän viitteellisiksi, ja ennen Einon arvion lukemista en ollut edes tajunnut, että elokuvassa ei tosiaan nähdä yhtikäs yhtään kunnollista, syvää, viipyilevää suudelmaa. Ja kun Tom of Finlandia kuvaavasta elokuvasta jää tällä tavalla uupumaan läheisyys, erotiikkaa ja ihon tuntu, jotain tosiaan puuttuu.
Visuaalisesti ja tuotantoarvoiltaan elokuva oli ehdottoman hieno, ja puutteista huolimatta kyseessä on tosiaan myös kulttuuriteko, joka saa pohtimaan kaikenlaisia suuria kysymyksiä. Kuten Tämän kylän homopoika -blogissa todetaan, elokuvan katsomista voi siis ehdottomasti suositella, vaikka samalla leffan tietty ongelmallisuus kannattaakin pitää mielessä. Ja juuri näinhän se on: asioita on hyvä analysoida ja niistä keskustella, sillä siten ja vain siten pääsemme vähitellen eteenpäin, sekä ihmisinä että yhteiskuntana. Kaikessa ei voi aina onnistua sataprosenttisesti, mutta yrittää pitää silti.
Ja vähitellen muutosta tapahtuu.
lilyssä Tof-leffasta ovat kirjoittaneet myös Isyyspakkaus– ja Kuvaputkessa.