Karvainen nainen on kauhistus
Entisaikaan parrakkaita naisia esiteltiin sirkuksessa luonnonoikkuina, ja toisinaan tuntuu, ettei mikään ole noista ajoista muuttunut. Karvainen nainen kauhistuttaa yhä edelleen – jopa siinä määrin, että Adidaksen uudessa mainoskampanjassa esiintynyt ruotsalainen valokuvaaja ja taiteilija Arvida Byström on saanut raiskausuhkauksia ihan vain siitä syystä, että kehtasi esiintyä kampanjan kuvissa ajelemattomat säärikarvat näkyen. Ottaen huomioon, että naisten ihokarvat ovat niin suuri tabu, että jopa niiden poistamiseen suunniteltujen tuotteiden mainoksissa sheivataan jo valmiiksi silkkisiä sääriä, tämän ei ehkä pitäisi yllättää. Silti Byströmin saamat kommentit surettavat ja suututtavat minua aivan valtavasti. Mikä ihme siinä on? Miksi naisen ihokarvat pelottavat ja kuvottavat meitä edelleen näin paljon?
Kuva: Arvida Byström / instagram
Karvanpoisto pyritään usein esittämään jonkinlaisena nautinnollisena ajanvietteenä, jota naiset mielellään harrastavat. (TJEU: Veetin kertakaikkisen typerät mainokset.) Tosiasiassa kyseessä on kuitenkin edelleen pitkälti pakko, aivan kuten Byströmin tapaus osoittaa. Jos jätät karvasi ajelematta, törmäät takuulla voimakkaaseen sosiaaliseen stigmaan ja mahdollisesti myös uhkauksiin. Maailma pelkää yhä karvaista naista.
Kun irlantilainen toimittaja Emer O’Toole kirjoitti siitä miten lopetti sheivaamisen kokonaan, hänestä tuli julkisuuden henkilö, joka kutsuttiin keskusteluohjelmiin ja aamutelkkariin selittämään tätä kertakaikkisen käsittämätöntä tempaustaan ja esittelemään karvaisia kainaloitaan – aivan kuin ne sirkuksen parrakkaat naiset vuosisatoja sitten. Myös arkielämässään O’Toole koki naisen karvaisuuteen yhä liittyvän stigman joutuessaan päivittäisen tuijottelun ja kommentoinnin kohteeksi, ja etenkin kokeilun alussa hän huomasi häpeävänsä ajelemattomia kainaloitaan julkisilla paikoilla.
Samastun vahvasti tuohon tunteeseen, sillä itse olen sheivannut vain satunnaisesti jo useiden vuosien ajan, ja yhä edelleen omien ihokarvojen hyväksyminen on välillä vaikeaa. Toisinaan tuntuu, ettei kehtaisi astua edes kotiovesta ulos ilman kainalokarvat peittävää paitaa tai sukkiksia, joihin kätkeä karvaiset sääret. Ja sitten sitä aina pysähtyy: Siis kuinka sairasta tämä on! Se, että joudun edes kelaamaan koko asiaa! Meillä kaikilla kasvaa karvoja kaikenlaisissa paikoissa. Miehet kulkevat sortseissa ja hihattomissa paidoissa, eikä kukaan sano heidän karvoituksestaan mitään. Miksi ihmeessä naisten kohdalla toimitaan toisin? Miksi se, että minua pidetään naisena, saa minut häpeämään ihokarvoja, jotka minussa luonnostaan kasvavat?
Tuplastandardi on tässä asiassa niin järjetön, että olen sitkeästi jättänyt sheiverit kauppaan ja pyrkinyt parhaani mukaan pääsemään yli ensihäpeästäni. Se, että häpeän karvoja kehossani, on patriarkaalisten rakenteiden minulle opettamaa. Minun kropassani ei ole mitään vikaa – asenteissa on.
Luonnontilaisten ihokarvojen kummastelu ja kauhistelu liittyy siihen ahtaaseen Oikeanlaisen Naiseuden kuvaan, jota kulttuurimme meille tuputtaa. Naisia pyritään hallitsemaan heidän kehojensa kautta: sekä naisten pukeutumista että lisääntymistä kontrolloidaan. Karvattoman naiseuden normi toimii pitkälti samalla tavalla: joku muu päättää siitä, mitä sinun kroppasi saa tehdä ja miltä näyttää. On myös selvää, että sellaisenaan kehosi ei koskaan kelpaa, vaan se vaatii aina työtä, muutoksia ja muokkausta. Tällaisten viestien keskellä kasvaessamme tulemme helposti omaksuneeksi sen käsityksen, että arvomme määräytyy kroppamme kautta ja että meillä itsellämme on siihen vain vähän valtaa. Siksi minäkin hetkittäin huomaan häpeäväni karvaisia sääriäni – ja siksi jätän karvani ajelematta häpeästä huolimatta, vaikka vain kiusallani. Siitäs saat, patriarkaatti! Kuka pelkää karvaista naista?
En suinkaan ole järjestämässä ladyshaver-roviota tai pakottamassa ketään luopumaan karvanpoistorutiineistaan. Jokainen saa tehdä kehollaan kuten tahtoo eikä sheivaaminen esimerkiksi tee kenestäkään huonompaa feministiä. Mutta kuten O’Toole alla olevalla videolla sanoo, sheivaa tai ei, on tärkeää tunnistaa se, miten järjetöntä naisten ihokarvoja kohtaan tuntemamme kollektiivinen inho on, ja miten järjetöntä se into, jolla niiden olemassaolo pyritään unohtamaan. Miksi kainalokarvat riittävät siihen, että nainen tulee kutsutuksi aamutelevisioon, ja miksi valokuvassa esiintyminen karvaisin jaloin saa monet niin raivoihinsa, että he lähettävät uhkauksia? Miksi mieskeho on normaali ja kelpaa sellaisenaan, mutta naiskeho ainoastaan silloin kun se on siloteltu ja sheivattu?
Karvattoman naisen ideaalista luopuminen ei kiinnosta kaikkia, mutta henkilökohtaisesti olen löytänyt aavistuksen vapautta niistä pienistä askelista, joita olen sheivaamisesta luovuttuani ottanut. Päivät, jolloin pukeudun miten haluan karvoitustani kelaamatta, tuntuvat vallankumouksellisilta voitoilta. Tästä lähtien aionkin asettaa tavoitteekseni olla enemmän kuten Arvida Byström ja päästä häpeästä lopullisesti eroon, kehdata karvoineni kaikkineni: kaduille, kuviin, vaikka kerrostalon kokoisiin mainostauluihin.
Haluan rakastaa tätä kroppaa sellaisena kuin se on. Haluan hankkiutua eroon karvakahusta.
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:paras kesätrendi: värikkäät kainalokarvatmadonnan kainalokarvat: long hair, don’t care!
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.