Mitä kolmekymppisten tulisi tietää, tai: Yksin vaan ei yksinäinen

No Sex and the City

Auringonpolttamat -palstalla Jemma mainitsi Glamour-lehden vuonna 1997 julkaiseman klassikkolistan asioista, joita naisilla tulisi olla tai jotka näiden tulisi tietää ennen kolmattakymmenettä syntymäpäiväänsä. (Hieman kömpelö suomennos listasta löytyy täältä.) Kolmekymppiset eivät ole kauhean kaukana enää minullakaan, ja lienen jonkinlaisen etukäteiskriisin kourissa luvusta stressatessani. Siksi luen listaa vähän panikoiden. Ai että näitä asioita minun tulisi ikäni vuoksi tahtoa?

Listalla on monta hyvää asiaa, mutta useista kohdista olen täysin eri mieltä. En usko, että minulla tulisi kolmekymppisiini mennessä välttämättä olla jokin uutena ostamani hieno huonekalu. Tai jotakin “järjettömän kallista”, saati sitten salkku. C'mon – salkku?! Meikätyttö ei ikinä hanki salkkua.

Sen sijaan yhden kohdan allekirjoitan täysin. Se on kohta numero seitsemän Ennen kuin täytät 30, sinun tulisi tietää... -otsakkeen alla, ja se kuuluu näin: “Miten elää yksin, vaikket pitäisi siitä.”

Alkuperäisen kolmekymppisyyden listan laatinut Pamela Redmond Satran kirjoittaa listaan perustuvassa kirjassa laajemmalti juuri tästä aiheesta. Tekstissään How To Live Alone: Turning 30 Is Easier If You've Leaned to Exist On Your Own Satran kertoo yksinasuessaan oppimistaan asioista. Ja minä allekirjoitan viestin täysin.

En olisi välttämättä koskaan päätynyt asumaan yksin, sekä taloudellisista että monista muista syistä, ellei avomieheni olisi dumpannut minut melko seremoniattomasti löydettyään juhannusbileistä uuden. Ja sitten 20-vuotias Jemina jo istuikin pienen yksiön lattialla mytyssä pahvilaatikoiden keskellä ja itki lähestulkoon silmät päästään. Alku aina hankalaa! Ensimmäinen kuukausi oli aikamoista kituuttelua - sydämeen sattui enkä osannut virittää telkkarin kanavia toimimaan. Ei ollut paistinpannua ja vain yksi pyyhe. Sellainen pieni, jota käyttää kun käy yksin suihkussa. Niisk.

Mutta sitten, vähitellen, se helpottui - sekä sydänsuru että yksinasumiseen liittynyt angsti. Ostin paistinpannun ja sain telkkarista näkymään muutakin kuin virolaista muovailuvaha-animaatiota kolmelta kanavalta. Lopulta yksinasuminen alkoi tuntua suorastaan loistokkaalta: jos tiskasin tiskit ennen töihinlähtöä, ei keittiö ollut kaaoksessa kotiin palatessani. Saatoin kuunnella Bryan Adamsia milloin vain. Puhua kissoille ja jättää vessan oven auki siellä asioidessani. Klassikoita kaikki, ja syystä!

Tuon ensimmäisen yksiöasumiseni jälkeen olen viettänyt monta vuotta jakaen asuintilani useiden eri kämppisten kanssa, ja jopa yhden miehen. Kunnes nyt taas, viimeiset pari kuukautta, olen asunut yksin – ja muistanut miten paljon siitä nautinkaan!

Tiesittekö muuten, että yksinelävien ihmisten määrä on huimassa nousussa? Yhdysvalloissa yksi neljästä taloudesta on yhden ihmisen talous, tiedottaa The New York Times. The Guardianin artikkeli I want to be alone: the rise and rise of solo living puolestaan kertoo, että Ruotsissa sama luku on peräti 47%. Ja että siinä missä yksineläviä oli maailmanlaajuisesti vuonna 1996 153 miljoonaa, on heitä nyt jo 277 miljoonaa.

Sitä saattaa siis olla yksin, mutta tuon kokoisessa ihmislaumassa ei varmasti tarvitse olla yksinäinen, jos ei sitä tahdo.

 

Asutko tai oletko asunut yksin? Onko yksinasumisen taito mielestäsi sellainen, joka jokaisen tulee oppia?


Kuvat: kirbymuseum.org, cartoonstock.com, someeecards.com

Kommentit

-elena- (Ei varmistettu)

Ehdottomasti! Viime vuosina muutama läheisimmistä ystävistäni on eronnut pitkäaikaisista parisuhteistaan ja se vain on uskomattoman raastavaa, kummallista ja melkeinpä noloa, ettei 20+ ikäinen nainen osaa olla yhtään yksin. Jokaisista pippaloista on raahattava joku mies mukaan, laastarisuhde laastarisuhteen päälle on saatava ja yksinkertaiset kotityötkään imurin pölypussin vaihdosta alkaen ovat mahdottomia. Mikä meitä naisia vaivaa? Nykyisenä tasa-arvon aikana?

His-toriaa ja Her-s-toriaa (Ei varmistettu)

Kun nettipalstoja selailee näissä ihmissuhde-seksi-ero-yms asioissa on tullut mieleen yksi juttu meidän kielestämme länsimaisissa kulttuureissa ja miksei muissakin pääkulttuureissa.

Onko oikeasti olemassa edes käsitettä ei-omistavalle elämämäntavalle. Vapaa ei käy liiallisen laajuutensa takia. Ei tullut itselleni mieleen muuta kuin tuo ei-omistava, joten mikä on se ilmaus, mikä ilmentää ajatusta ilman tuota kieltävää ei etuliitettä. Jos sellaista ei löydy se kertonee paljon meidän omasta näkemyksestä itseemme eli olemme omistettavia esinentä. Muutenhan käsite olisi yleisessä käytössä ja siihen liittyvät toiminnat yleisesti hyväksyttyjä.

Ne ihmiskunnan rippeet, jotka elävät vielä heimona/laumana asuvat jossain amazonin sademetsän syvyyksissä ja indonesian yms viidakoissa omaavat tämän itselleni tuntemamattoman käsitteen. Näillä ihmisillä ei ole parisuhteita eikä omistavia suhteita eikä myöskään mustasukkaisuutta. Ruoka jaetaan ja samoin seksuaalinen kanssakäyminen ei liity omistamiseen vaan koko heimo parittelee keskenään. Se, miten nämä heimot ovat päätyneet tuohon tapaan johtuu siitä, että ennen maatalouteen siirtymistä elämä sujui metsästäen ja keräillen ruokaa jota viidakossa onkin runsain mitoin saatavilla, mutta välillä on saattanut olla niukempaa, joten kaiken jakaminen on lisännyt lauman/lajin/geenien selviytymismahdollisuuksia.

Geneettisesti meitä lähimpänä olevat simpanssit(simpanssi ja kääpiösimpanssi eli bonobo) käyttäytyvät samoin kuin nämä edellä mainitut heimot. Bonobosta vielä yksityiskohtana huomio, että naaraan sukupuolielimet sijaitsevat etupuolella ja se on ihmisen kanssa ainoa tapaus. Kaikilla muilla eläimillä naaraan sukupuolielimet ovat takana. DNA eroavaisuus on 1,6%. Toiminnalliset DNA:t ovat 99,4-prosenttisesti identtiset. Naaras bonobo on todella villi parittelija ja se parittelee päivän aikana hyvin useiden eri urosten kanssa. Nämä tavat ovat ilmeisesti olleet meilläkin käytössä vielä 10 000 vuotta sitten ennen maatalouteen siirtymistä, koska ei ole ollut tarvetta pysyä paikallaa ja omistaa maata tai työkaluja. Omistaminen lienee ollut tuntematonta näihin aikoihin, mutta siirtyminen maatalouteen on tuonut mukanaa omistamisen. Ruoka muuttui omaisuudeksi ja maa ja ihminen siinä mukana.

Raamatussahan tuo uuden ajan alku on oikein kirjoitettu aatamin ja eevan tarinasta lähtien sääntökokoelmaksi. Naisen villi seksuaalisuus on saastutettu synniksi ja naisesta on tehty omaisuutta. Huorintekemisestä saarnataa koko opuksen ajan. Kieleen on tullut omistaminen ja omaisuus ja ennenkaikkea pelote, iso sarvipäinen mörkö joka odottaa tulisessa luolassa vartaan kanssa, jos on tullut unohdettua olevansa omaisuutta. Kuulostaa typerältä, mutta tuolta tuhansien vuosien takaa on peräisin meidänkin käsite todellisuus. Häissä esineellistämme itsemme valalla omaisuudeksi pastorin lukiessa sallitut loitsut päälle.

Geenit kuitenkin ovat olleet aina erimieltä ja omaisuus on välillä saattanut karata väärien patojen ääreen kuten em jo kirjankin tarinat tietävät ja varoittavat ankarasti hairahtamasta väärille poluille. Roomalaiset yms verestivät aikanaan vanhoja lajityypillisiä tapoja orgioissaan.

Uskontojen pelote vaikutus on hävinnyt nykyään ja avioerot lisääntyvät, koska jossain tuolla meillä sisällä elää edelleen se sama geneettinen koodi, joka on auttanut meitä selviytymään miljoonia vuosia. Parisuhde ei olisi siihen pystynyt. Lauman antama turva on moninkertainen verrattuna parisuhteeseen kun eletään alkukantaisissa vaarallisissa olosuhteissa. Kesksnäiset riidat, jotka tulevat parisuhde/omistamis mallissa, aiheuttavat mustasukaisuus riitojen takia liian suurta häväikkiä(kuolemia ja vammautumisia taisteluissa) ja eipuraa jolloin selviytyminen olisi käynyt mahdottomaksi meidän kädellisten loppupään lajien osalta.

Kokoajan näkyy tyyppejä, jotka elävät näiden muinaisten koodien mukaan nyky-yhteiskunnassa. Pettäjät, pelimiehet yms. Polyamoria lisääntyy sitä mukaa kun tuntemus itsestään lisääntyy. Silti ei ole sanaa mikä kuvaisi tätä asiaa. Polyamoriakin on rajoitettu omistussopimus. Jakorasia, huora, pukki yms ovat kaikki edellämainitun uskonnollisen opuksen mukanaan tuomia asenteellisia omistuslähtökohdasta nähtynä negatiivisia ilmauksia.

Nämä asiat ovat tulleet mieleeni oman henk koht kokemusten myötä. Olen elänyt muutaman vuoden ei omistavassa suhteessa, ja aloin ihmettelemään aikaisempaa omistavaa elämän malliani. Mustasukkaisuus on kadonnut. Tuli luettua "Paritellen, seksuaalikäyttäytymisen kehityshistoria" kirja, joka vastasi kuvaukseltaan hyvin monin paikoin omia kokemuksia. Pelkästään nykyisen kulttuurin ainoaan mahdolliseen todellisuuteen uskovia tuo opus voi jopa etoa ja se voi olla vaikea käsittää, että on muunlaisiakin suhteita kuin omistavia suhteita.

Uuden Suomen artikkeli:

http://www.uusisuomi.fi/ymparisto/120074-tiede-ihminen-harrasti-ennen-hy...

Henry Laasanen arvosteli kirjan Uuden Suomen blogissaan ja ymmärrän hänen näkemyksensä, joka on validi nyky-yhteiskunnan ja hänen markkinanarvoteoreettisista lähtökohdistaan nähtynä. Mutta ne pätevät vain näissä nykyisissä maatalouteen siirtymisen jälkeisissä olosuhteissa. Taloustiede mistä Henry kirjoittaa ei ole ollut tarpeen laumassa, jossa selviämisen kannalta tärkeintä on ollut jakaminen. Jos lauma olisi sisäisten taistelujen takia heikentynyt, ei olisi enää geenejä eikä meitä. Pedoille olisi eripurainen ryhmä varsin hyvin maistunut. Toisin kuin vielä usein luullaan vahvimman laki ei ole geenien ainoa leviämistapa.

http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/72730-kirjaesittelu-parite...

Nyky yhteiskunta lepää Henryn arviosta päätellen osittain gorillalle typillisessä (piilo)haaremin tapaissa mallissa jossa alfa uroksilla on oma parittelu rinkinsä, jota gorilla vahtii. Kuhnuri urokset elelevät parisuhteissaan, mutta naaraat käyvät salaa vieraissa. Geeni tutkimus jälkeläisistä on paljastanut asian. Ja pitäähän tuo paikkansa kun on itse omakohtaista kokemusta. Naaraat viehättyvät alfa uroksista ja parittelevat mielellään heti kun sopiva tilaisuus koittaa. Mutta naaras tekee samaa ja parittelee usean uroksen kanssa samana päivänä kun aikataulut sopivat ja alfat luulevat, että naaraat ovat heidän omaisuuttaan ja ovat mustasukkaisia jos joku muu uros osoittaa huomiota naarasta kohtaan. Naarastakin kiihottaa kun parittelussa muitakin kuin vain yksi mukana ja muuten, urosta kans. Harva mies on päässsyt tilanteeseen, jossa voi keskustella avoimesti tämän kaltaisen naaraan kanssa, eikä ylipäätään tässä nyky-yhteiskunnassa kovin usealle tule edes juuri mieleen olla suhteessa, jossa ei ole mitään omistavaa suhdetta rajoina.

Parisuhteellekin löytyy meidän kädellisten kehityslinjassa yksi kannattaja ja se on gibboni joka eriytyi sukuhaarastamme 22 miljoonaa vuotta sitten. Parittelee harvakseltaan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisen_evoluutio

Uudet fossililöydökset tarkentavat kuvaa kokoajan.

Lähtipä nyt tarina ryöstäytymään käsistä, mutta toivottavasti tuo kielen manipuloiva ominaisuus ja käsitteiden puutteelisuus kävi ilmi kun asia mihin se vaikuttaa on senverran laaja.

uunotar (Ei varmistettu)

Olen aivan samaa mieltä! Minulla on muutamia ystäviä, jotka eivät edes halua yrittää nauttia yksinolosta, koska seurustelevat vakituisesti. Eivät halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa, että nykyinen suhde voisi joskus päättyä. Mutta mielestäni yksin kannattaisi silti osata olla. Vaikka suhde tosiaan jatkuisi yhteiseen hautaan saakka, on yhteiselokin mukavampaa, jos osaa olla yksin.

Vierailija (Ei varmistettu)

asuin yksin melkein parisen vuotta ja kyllä olen todellakin sitä mieltä että jokaisen se täytyisi kokea. ja nimenomaan _kokea_ :)
nykyisin asun parisuhteessa, mutta vieläkin tulee päiviä jolloin oikein nauttii siitä kun saa päivän olla ihan vaan yksikseen :)

Jemina
No Sex and the City

-elena-, olen samaa mieltä, kyllä yksin pitää kyetä olemaan. Uskon sen tekevän myös hyvää ihmisen mielenterveydelle. Suurin sisäinen paniikki poistuu kun tietää, että yksinkin pärjää. Ja sitten voi harrastaa niitä laastarisuhteita tahtoessaan, tai hakea satunnaista yöseuraa - mutta ainakin sen tekee omilla ehdoillaan, omasta tahdostaan, eikä siksi ettei osaa kuvitella olevansa ihan vain itsekseen.

His-toriaa ja Her-s-toriaa, kieli on tosiaan jännä juttu, ja etenkin se miten paljon se muokkaa ajatusmaailmaamme, vaikka emme sitä edes tajuaisi. Myös polyamoria ja erilaiset avoimien suhteiden muodot ja niiden mukanaan tuomat plussat ja miinukset ovat mielenkiintoisia aiheita, ihan oman postauksensa veroisia jopa. Taidanpa pistää aiheen korvan taakse!

uunotar, amen! Ihan pelottaa miettiä, miltä mahtaa tuntua mikäli vuosikausien suhde päättyykin eroon, ja sitten aikuinen ihminen ymmärtää ettei osaa olla yksin. Itse tykkään myös parisuhteessa ollessani pitää kiinni erillisistä asunnoista, jos se vain suinkaan taloudellisesti on mahdollista. Sitten sitä voi olla yhdessä just niin paljon kuin tahtoo, mutta jos joskus kaipaa hengähdystaukoa, on omaa tilaa saatavilla.

Eeva, hyvin kiteytetty - usein on vain niin paljon helpompaa pyytää, josko toinen hoitaisi jonkin asian, sen sijaan että sen joutuu itse opettelemaan. Vaan eipä sillä  keinoin tosiaan tehdä muuta kuin avuttomia ihmisiä. Itse painin usein saman ongelman kanssa, vaikka tiedänkin että uuden oppimisesta tulee loppujen lopuksi aina hyvä olo. Siinä suhteessa homma on kai kuin liikunnan harrastaminen tai se tuskainen aamulenkki - mieli ei todellakaan tee, mutta jälkikäteen fiilis on aina loistava. Tämä muistettakoon ensi kerralla kun sulakkeet palavat tai vuotava hana pitää korjata...

Vierailija, olen samaa mieltä: ei sitä väkipakolla tarvitse kenenkään loppuikäänsä asua, mutta kyllä minunkin mielestäni se pitäisi kokea. Ja sitten tietää, että siihen kykenee.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä niin komppaan tätä yksinasumisen tärkeyttä, vaikka loppupeleissä en ole koskaan täysin yksin asunutkaan (a walking contradiction). Lähinnä sitä oli asua puoli vuotta solussa ihmisen kanssa, jonka kanssa en ollut missään kanssakäymisissä. Muuten olenkin sitten asunut kaverin, ja nyt usean vuoden miehen, kanssa. Mutta jos tämä suhde joskus karikolle ajautuisi, niin paras asia koko hommassa olisi päästä asumaan yksin!

Olen lapsesta saakka joutunut olemaan paljon kotona yksin enkä parikymppisenä edes voinut tajuta miten jaksaisin ikinä jakaa jonkun miehen kanssa asunnon ja katsella toisen naamaa koko ajan. Kavereihinkin meni hermot, jos niiden kanssa oli liikaa yhdessä. Minä haluan pysyä itsenäisenä myös suhteessa ollessani ja haluan miehen muualle pari kertaa vuodessa hieman pitemmäksi aikaa. Välillä pitää seurustella itsensä kanssa ihan rauhassa ja nauttia siitä.

Jemina
No Sex and the City

Vierailija, "välillä pitää seurustella itsensä kanssa ihan rauhassa" - loistavasti muotoiltu! Tämä pätee niin seurustelusuhteisiin kuin elämään ylipäänsäkin. Valitettavan usein tuppaa unohtumaan, että elämämme tärkein suhde on se, joka meillä on itseemme...

Vierailija (Ei varmistettu)

Mua taas kyllästyttää hokema, että jokaisen PITÄÄ asua joskus yksin, että oppii itsenäiseksi. Aina elämä ei mene niin, että kannattaa järkätä hommat niin, että asutaan nyt erillään, koska sillä tavalla ihmisen vaan pitää tehdä. Eikä yksin asuminen välttämättä tee ihmisestä itsenäistä tai opeta nauttimaan omasta seurasta.

Ja kyllä, olen asunut yksin monta vuotta. Siinä on paljon paljon hyviä puolia. Huono, hyvin hyvin huono puoli taas on se, että kaikki pitää järjestää itse. Ei toki tartte osata ite, mutta on ite tiedettävä, kuka osaa ja haluaa auttaa. Se on saakelin väsyttävää. Ja sitä ei jostain syystä yleensä sanota ääneen, kun toitotetaan, että yksin asuminen tekee ihmisestä itsenäisen.

Huh, vuodatusta!

Jemina
No Sex and the City

Vierailija, ei toki kenenkään pidä väen vängällä järkätä itseään yksin asumaan, jos ei siltä tunnu ja jos elämä menee toisin. Mutta itse olen kyllä kiitollinen siitä, että päädyin ns. puolivahingossa asumaan yksin. En olisi sitä välttämättä muuten koskaan tehnyt, mutta olen tosissani sitä mieltä (niin klisee kuin se onkin), että se oli kovin kasvattava kokemus. Väsyttävää se toki osaa toisinaan olla, yksinäisyys ja asioiden hoitaminen itse. Mutta sanoisin silti (lisää kliseitä, tättärää!) että pois en vaihtaisi.

Jemina
No Sex and the City

hannannah, korkeat vuokrat lienevät tosiaan suurin syy siihen, miksi ihmiset päätyvät jakamaan asuntonsa joko kämppisten tai seurustelukumppanin kanssa. Myönnän itsekin muuttaneeni kerran, pari yhteen miehen kanssa säästösyistä. Aika ikävä tapa tehdä moinen päätös - ja huonostihan siinä sitten kävikin. No okei, olisi varmaan käynyt muutenkin, mutta liian aikaisin yhteenmuuttaminen tuskin auttoi asiaa...

Minua pelottaisi ihan kauheasti ajatus siitä, että joskus vuosikymmenien kuluttua tulisi eteen tuollainen tilanne kuin kuvaat äidilläsi olevan. Siksikin tahdon asua yksin nyt, olotilaan tottuakseni. Tiedänpähän sitten myöhemmin, että vaikka jonkun kanssa saman katon alla olisi mennyt vuosiakin, yksinoloon tulee taas tottumaan. Sehän on kuin pyörälläajo - kun sen on kerran oppinut, muistaa sen vielä vuosikausienkin päästä.

Vierailija (Ei varmistettu)

kyllä! kyllä! kyllä!

itse muutin lukion jälkeen vanhempien omistamaan kämppään yksinäni. kävin vähän yliopistossa (kelan vaatimat pisteet täyttyi just ja just) ja muuten vaan olin yksinäni ja opettelin olemaan. sillon oli polla sekaisin mutta vuoden yksin nyhjättyäni ylipitkissä suihkuissa ja homehtuneiden astioiden vuoraamassa keittiössä tiesin just ja tasan tarkkaan mihin kannattaa lähteä seuraavaksi.

nykyään asun kaverin kanssa, mutta ollaan onneksi molemmat niin erakkoja että ollaan mm. nyhjätty molemmat kotona viikonlopun yli näkemättä toisiamme kertaakaan. se jos mikä on tässä 50 neliön kämpässä aikamoinen saavutus.

Jemina
No Sex and the City

Vierailija, "vuoden yksin nyhjättyäni ylipitkissä suihkuissa ja homehtuneiden astioiden vuoraamassa keittiössä tiesin just ja tasan tarkkaan mihin kannattaa lähteä seuraavaksi" - hurraa tälle! Suunnan löytäminen on älyttömän suuri juttu. Itselleni se selkiytyi aika samalla tavalla. Ehkä ne homehtuneet astiat olisi voinut jättää väliin, mutta muuten suosittelen kyllä kokemusta lämpimästi kaikille. :)

Kommentoi