Mitä kolmekymppisten tulisi tietää, tai: Yksin vaan ei yksinäinen
Auringonpolttamat -palstalla Jemma mainitsi Glamour-lehden vuonna 1997 julkaiseman klassikkolistan asioista, joita naisilla tulisi olla tai jotka näiden tulisi tietää ennen kolmattakymmenettä syntymäpäiväänsä. (Hieman kömpelö suomennos listasta löytyy täältä.) Kolmekymppiset eivät ole kauhean kaukana enää minullakaan, ja lienen jonkinlaisen etukäteiskriisin kourissa luvusta stressatessani. Siksi luen listaa vähän panikoiden. Ai että näitä asioita minun tulisi ikäni vuoksi tahtoa?
Listalla on monta hyvää asiaa, mutta useista kohdista olen täysin eri mieltä. En usko, että minulla tulisi kolmekymppisiini mennessä välttämättä olla jokin uutena ostamani hieno huonekalu. Tai jotakin “järjettömän kallista”, saati sitten salkku. C’mon – salkku?! Meikätyttö ei ikinä hanki salkkua.
Sen sijaan yhden kohdan allekirjoitan täysin. Se on kohta numero seitsemän Ennen kuin täytät 30, sinun tulisi tietää… -otsakkeen alla, ja se kuuluu näin: “Miten elää yksin, vaikket pitäisi siitä.”
Alkuperäisen kolmekymppisyyden listan laatinut Pamela Redmond Satran kirjoittaa listaan perustuvassa kirjassa laajemmalti juuri tästä aiheesta. Tekstissään How To Live Alone: Turning 30 Is Easier If You’ve Leaned to Exist On Your Own Satran kertoo yksinasuessaan oppimistaan asioista. Ja minä allekirjoitan viestin täysin.
En olisi välttämättä koskaan päätynyt asumaan yksin, sekä taloudellisista että monista muista syistä, ellei avomieheni olisi dumpannut minut melko seremoniattomasti löydettyään juhannusbileistä uuden. Ja sitten 20-vuotias Jemina jo istuikin pienen yksiön lattialla mytyssä pahvilaatikoiden keskellä ja itki lähestulkoon silmät päästään. Alku aina hankalaa! Ensimmäinen kuukausi oli aikamoista kituuttelua – sydämeen sattui enkä osannut virittää telkkarin kanavia toimimaan. Ei ollut paistinpannua ja vain yksi pyyhe. Sellainen pieni, jota käyttää kun käy yksin suihkussa. Niisk.
Mutta sitten, vähitellen, se helpottui – sekä sydänsuru että yksinasumiseen liittynyt angsti. Ostin paistinpannun ja sain telkkarista näkymään muutakin kuin virolaista muovailuvaha-animaatiota kolmelta kanavalta. Lopulta yksinasuminen alkoi tuntua suorastaan loistokkaalta: jos tiskasin tiskit ennen töihinlähtöä, ei keittiö ollut kaaoksessa kotiin palatessani. Saatoin kuunnella Bryan Adamsia milloin vain. Puhua kissoille ja jättää vessan oven auki siellä asioidessani. Klassikoita kaikki, ja syystä!
Tuon ensimmäisen yksiöasumiseni jälkeen olen viettänyt monta vuotta jakaen asuintilani useiden eri kämppisten kanssa, ja jopa yhden miehen. Kunnes nyt taas, viimeiset pari kuukautta, olen asunut yksin – ja muistanut miten paljon siitä nautinkaan!
Tiesittekö muuten, että yksinelävien ihmisten määrä on huimassa nousussa? Yhdysvalloissa yksi neljästä taloudesta on yhden ihmisen talous, tiedottaa The New York Times. The Guardianin artikkeli I want to be alone: the rise and rise of solo living puolestaan kertoo, että Ruotsissa sama luku on peräti 47%. Ja että siinä missä yksineläviä oli maailmanlaajuisesti vuonna 1996 153 miljoonaa, on heitä nyt jo 277 miljoonaa.
Sitä saattaa siis olla yksin, mutta tuon kokoisessa ihmislaumassa ei varmasti tarvitse olla yksinäinen, jos ei sitä tahdo.
Asutko tai oletko asunut yksin? Onko yksinasumisen taito mielestäsi sellainen, joka jokaisen tulee oppia?
Kuvat: kirbymuseum.org, cartoonstock.com, someeecards.com