Naispoliitikon ulkonäöstä, tai: Läskit, perse ja sukkahousuministeri
Politiikassa on paljon pielessä. Tällä viikolla minua on suututtanut aivan erityisesti se, miten naispoliitikkojen ulkonäköön suhtaudutaan aivan eri tavalla kuin miespoliitikkojen ulkonäköön. Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kirjoitti aiheesta parin päivän takaisessa kolumnissaan Miksi olemme niin ilkeitä? (joka olisi ihan hyvin voinut kysyä ”Miksi olemme niin ilkeitä naisille?”), jonka ingressi tiivisti taitavasti ärsytyksen aiheeni:
“Naispoliitikko saa tottua siihen, että hänen painonsa, vaatetuksensa ja ylipäätään ulkonäkönsä ovat vapaata riistaa kaikille. Sama ei päde miehiin, he voivat nauttia kesästä, oli keskivartalon kunto mikä tahansa.”
Sillä juuri näinhän asia on, ja ai että miten moinen osaakin meikää riipiä. Naisten ulkonäköä arvostellaan ylipäänsä ihan vietävästi, huomattavasti enemmän kuin miesten – miesten kohdalla ulkonäkö kun on ihan toisarvoinen asia, ja heissä tärkeintä on heidän älynsä ja uransa ja muut vastaavat asiat, siinä missä naisten tärkein ominaisuus sen sijaan on näyttää hyvältä. Mutta aivan erityisesti tämä karmiva kahtiajako pätee politiikassa. Kyllönen saa kuunnella ulkonäköään haukkuvia kommentteja, Jutta Urpilaisesta tuli yksien lehtikuvien jälkeen “sukkahousuministeri”, ja jonkun mielestä silloista pääministeri Mari Kiviniemeä käsittelevän jutun pääkuvana oli ihan ok käyttää otosta tämän takamuksesta. Miespoliitikkojen ulkomuotoa sen sijaan ei ruodita lehtien sivuilla käytännössä koskaan, ja esimerkiksi Timo Soini tuskin saa kuunnella samanlaista painovittuilua kuin Kyllönen.
Ilmiö on tietysti ja valitettavasti kansainvälinen. Samanlaista kohtelua saavat osakseen muunmuassa Hillary Clinton ja Condoleezza Rice, ja luultavasti kaikki muutkin korkeaan asemaan kohonneet naiset joiden taidot tuntuvat olevan ihmisten silmissä ihan toissijainen asia heidän ulkonäköönsä verrattuna. Kuten Holly Baxter ja Rhiannon Lucy Cosslett The Vagenda-kirjassaan niin osuvasti tiivistävät:
“We live in a world where we [women] are able to vote and work and even sometimes run whole countries, so hasn’t feminism achieved its goals? Where’s the beef? Well, our main point of contention is that while we’re technically allowed to do these things, we’re still supposed to have a cracking cleavage while we’re doing them. (A man, meanwhile, can be a political tour de force while simultaneously looking as rough as a badger’s sphincter.)”
Kyllösen kolumni vesittyi mielestäni hieman loppua kohden kirjoittajan ryhtyessä peräänkuuluttamaan yleistä kohteliaisuutta sen sijaan että olisi keskittynyt tuplastandardin suomimiseen, mutta ehkä Kyllönen ei tahtonut tulla leimatuksi feministiksi. Se olisi tavallaan ihan ymmärrettävää: politiikan kaltaisessa miehisessä maailmassa on ihan tarpeeksi paskaa olla nainen, jonka tulisi olla paitsi nätti, myös muita tuplasti pätevämpi ja etevämpi pärjätäkseen. Jos väärän sukupuolen päälle saa vielä otsaansa naisasianaisen leiman, on peli melkoisella varmuudella menetetty.
Oli miten oli, vaikka kolumni ei pelkkää feminististä tulitusta ollutkaan, Kyllönen tuo rohkeasti esiin pointin josta Suomessa vain aniharvoin puhutaan. Siitä hatunnosto! Toivon myös, että kun politiikan maailma vähitellen nuorentuu ja tasa-arvoistuu esimerkiksi Li Anderssonin kaltaisten nuorten lupausten kautta (joka on myös sanonut, että jostain syystä hänen ulkonäkönsä nostetaan aina esille), myös tästä aiheesta aletaan keskustella entistä enemmän. Ja kenties asiat voisivat sitten jopa muuttua?
Jään innolla odottelemaan. Ehkä jo kymmenen vuoden päästä naispoliitikkokin voi olla pelkkä poliitikko, ja sukkahousuministerin tai missiministerin sijaan vaikka vain valtionvarainministeri tai kulttuuriministeri.
Kuva: Nea Ilmevalta / Aamulehti