Before Sunrise– eli Rakkautta ennen aamua-elokuvassa parikymppiset Jesse ja Celine tapaavat junassa. He ovat nuoria ja valmiita rakastumaan yhden heille ennestään tuntemattomassa kaupungissa vietetyn yön aikana. Puolitoistatuntisen elokuvan aikana he vain kävelevät ja keskustelevat, tunnustelevat toisiaan. Näin elokuvan melkein kymmenen vuotta sitten ja ihastuin siihen täysin.

Katsoinkin heti perään Before Sunset–nimisen jatko-osan. Siinä yhdeksän vuotta on kulunut ja Jesse ja Celine tapaavat uudelleen. Vuosien aikana he molemmat ovat tehneet virheitä ja tulleet vähän elämän kolhimiksi, sillä tavalla kuten meistä jokainen. He ovat myös varovaisempia kuin ennen – tunteet eivät ole kadonneet minnekään, mutta ne ovat nyt vähän monimutkaisempia.

Rakastan molempia elokuvia, niiden aidolta kuulostavaa dialogia ja pääparin todellisilta tuntuvia välejä. Mutta nyt kun mietin asiaa, minusta on jännittävää muistella miten silloin lähes vuosikymmen sitten en oikein tajunnut toisen elokuvan tunnelmaa. Olin vähän harmistunut siitä, ettei se muistuttanut ensimmäistä elokuvaa enempää. Sen ensimmäisen kun ymmärsin, se oli omaa kokemusmaailmaani: olin itsekin nuori ja reilannut ympäri Eurooppaa, ja melkein aina tuntui siltä että koska tahansa voisin kokea jotakin ihmeellistä – ja ehkä myös kohdata jonkun ihmeellisen. Toisen osan pettymykset tuntuivat kaukaisilta. Emme me ainakaan, emme ikinä! Minä en tule koskaan kovettumaan tuolla tavalla!

Sitten katsoin elokuvat uudestaan, tällä viikolla. Ja nyt koin, että toinen elokuva puhui minulle huomattavasti ensimmäistä enemmän. Olen jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä ja useita kertoja pettynyt kai minäkin. Olo on vähän enemmän sellainen, ettei mahdollisuuksia yhtäkkiä olekaan loputtomasti, vaan ovia sulkeutuu koko ajan ja toisensa poissulkevia valintoja on tehtävä jatkuvasti. Nyt tunsin ymmärtäväni paremmin, miltä Jessestä ja Celinestä Before Sunsetin aikana tuntui. Before Sunrise-ajan nuori pari sen sijaan tuntui enemmän muistolta.

Molempien elokuvien katseluseurana ollut Hyvä Mies™ (joka, bless his soul, tahtoi vieläpä analysoida elokuvia kanssani koko loppuillan) sen sijaan sanoi kokevansa kuuluvansa vielä lähemmäs ensimmäisen elokuvan maailmaa, olevansa yhä lähempänä romanttista ja toiveikasta maailmankuvaa. Minusta on kai tullut vähän kyynisempi. Ja vaikka en osaa asiaa tämän tarkemmin vielä analysoida, niin oli kyllä aika erikoista nähdä omassa itsessä vuosien saatossa tapahtuneet muutokset näin selvästi elokuvan avulla.

Ja sanovat vielä romanttisten elokuvien olevan hömppää!

Huomenna menemme katsomaan sarjan kolmannen osan, Before Midnight-elokuvan. (Josta Joanna on jo kirjoittanut.) Siinä Jessen ja Celinen suhde on ilmeisesti kriisissä. Vähän pelottaa, että mitä valkokankaalta lävähtääkään eteen. Onko se sitten kuva tulevaisuudestani?

Oletteko te nähneet Before-sarjan elokuvat? Mikä niistä puhutteli eniten?