Satuin törmäämään netissä naistenpäiväkortteihin, ja olin oksentaa näppikselleni. Pinkkejä kortteja koristavat ruusut, nauhat ja kaikenmaailman kyyhkyset. Ne eivät todellakaan edusta sitä sellaista naistenpäivää, jota minä haluan viettää.

Naistenpäivän poliittisuus on laimentunut, otsikoi YLE jo viime vuonna päivän viettäessä satavuotisjuhliaan. Tekee mieli sanoa vähän lakonisesti, että no aijaa. Hemmotteluhetkeksi muuttunut päivä on tosiaan menettänyt teränsä, ja siinä samalla suuren osan alkuperäistä viestiään.

Minä en tahdo naistenpäivänä korttia enkä kukkia. En juhli itseäni, sillä siinä että olen nainen, ei sinänsä ole mitään onniteltavaa – eihän sukupuoleni suinkaan ole minun tekosiani, vaan kromosomiarpajaisten tulos. Ja jos naistenpäivä täällä länsimaissa käytetään kukkien ja karseiden korttien ostamiseen, unohdetaan siinä samalla päivän tarjoama tilaisuus pohtia vähän tärkeämpiäkin asioita.

Kuten esimerkiksi sitä, miten kammottavissa oloissa monet naiset ympäri maailmaa yhä elävät. Miten monissa maissa naiset ovat miehen omaisuutta, heidän esineitään joiden arvo saatetaan laskea rahassa mutta joiden ihmisyys itsessään on arvotonta. Miten monissa paikoissa naiset eivät saa käydä töissä, heidän sukuelimiään silvotaan systemaattisesti, he saattavat joutua kivitetyiksi kuoliaaksi vain koska heitä epäillään aviorikoksesta.

Ja miten kaikkialla -enkä siis puhu tässä nyt vain kaukaisista maista, vaan myös ihan meidän takapihoistamme- naisten seksuaalisuus ei vieläkään ole heidän omaansa. Naisia painostetaan joko peittämään tai paljastamaan itsensä, aina heitä ympäröivän yhteiskunnan normien mukaan. Ja seksiä on aina liikaa tai liian vähän. Tai sitten se on vain vääränlaista.

Ja tämän vääryyksien litanian tarkoitus ei ole masentaa, saati sitten pilata jonkun päivää juhlistavan tunnelmia. Minusta on kuitenkin tärkeää pohtia sitä, tulisiko naistenpäivän pääpointin olla naiseuden juhlistaminen sinänsä. Naiseushan on vain yksi sukupuoli, yhdenlaiset kromosomit ja niistä aiheutuvat piirteet, sekä näistä johtuva tiettyyn kaavaan kasvaminen. Ei siinä sen kummempaa. Itse pidänkin tärkeämpänä päivän tarjoamaa tilaisuutta muistuttaa siitä, miten pitkä matka vielä on kuljettavana siihen että naiset olisivat maailmassa samassa asemassa miesten kanssa.

Sillä kerrataan nyt vielä: feminismi ja tasa-arvohan eivät siis kumpikaan tarkoita naisten ylivaltaan pyrkimistä, vaan tähtäystä siihen pisteeseen, jossa ihmisen sukupuolella ei enää olisi merkitystä.

Naistenpäivänä en siis juhli sukuelimiäni, vaan työskentelen kohti päivää, jolloin ne eivät enää tekisi minusta toisen luokan kansalaista. Kohti päivää, jolloin niillä ei enää olisi väliä. Pyrkikäämme siis siihen, että tulevaisuudessa erillinen naistenpäivä tekisi itsensä tarpeettomaksi.

Siispä markkinamiehet, pitäkää pinkit korttinne! Paperiläpyskän sijaan tahtoisin todellista tasa-arvoa.

Ja ne kukat? Jos tahdon kukkia, ostan ne itse.