Mitä kieltä rakkaus puhuu
Muutama päivä sitten muistin yhtäkkiä, miten joskus teini-ikäisenä julistin, etten koskaan voisi rakastua ihmiseen, joka ei puhuisi täydellistä suomea. Että en kestäisi kielioppivirheitä, olivat ne sitten kieltä ensimmäisenä tai toisena tai sadantena kielenään puhuvan ihmisen tekemiä. Ja miten sitä vois ees rakastuu, jos ei oo niinku sitä yhteistä tunnekieltä? Mistä se rakkaus sillon muka syntyis, keuhkosin. Nyt, lähes pari vuosikymmentä tuon jälkeen, voin sanoa, että tämä on onneksi yksi niitä asioita, joissa sitä myöhemmin huomaa olleensa kertakaikkisen väärässä.
Kuva: Moon Rhythm / Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)
Tuolle teini-ikäiselle kielioppifasistille on ollut suorastaan oikein, että olen tähänastisen elämäni aikana ollut pidempään parisuhteissa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät puhu suomea, kuin sellaisten kanssa jotka puhuvat. Näiden vuosien aikana olen oppinut, että niin paljon kuin äidinkieltäni rakastankin, suomi ei ole minulle mikään erityinen tunnekieli, jota tarvitsisin parisuhteessani. Kommunikoin tietysti hieman eri tavalla eri kielillä, olen hieman eri versio itsestäni puhumastani kielestä riippuen, mutta loppujen lopuksi sekä rakastaminen että riiteleminen sujuvat melkein millä kielellä tahansa.
En vieläkään osaa täysin kuvitella, että rakastuisin ihmiseen, jonka kanssa meillä ei olisi ainakin yhtä yhteistä kieltä, jota molemmat puhuvat sujuvasti. Verbaalisparraus on yksi lempiasioitani maailmassa ja se liittyy omalla kohdallani saumattomasti myös flirttailuun, ihmisen kiinnostavuuteen ja toiseen tutustumiseen. Tärkeintä on kuitenkin ollut ymmärtää, että tähän ei todellakaan vaadita suomea eikä millään tavalla täydellistä kielitaitoa kummaltakaan osapuolelta. Ja että on kerrassaan kunnioitettavaa, kun ihmiset uskaltavat rakastaa myös sellaisella kielellä, jonka jokaista nyanssia ja pientä kielioppikiemuraa eivät hallitse.
Tiedän nykyään senkin, että rakkaus kestää myös ne kielioppivirheet. Niitä nimittäin riittää! Esimerkiksi nykyinen parisuhteeni on rakentunut kielelle, joka ei ole meidän kummankaan ensimmäinen. Joskus sekoitamme keskenään kolmea kieltä, ja siitäkös vasta kielikakofonia syntyy. Mutta kummasti suhteemme ei ole siitäkään kärsinyt.
Sitä paitsi suomea taitamattomassa kumppanissa on myös eräs ylläribonus, jota en ahdasmielisenä teininä tullut edes ajatelleeksi: nimittäin se, että minulla on suuri valta sen suhteen, millaisia asioita kumppanini oppii suomeksi. Ja niinpä sitä saattaa päätyä asumaan ihmisen kanssa, joka on oppinut minulta sanomaan epämääräisesti, että katotaan aina silloin kun ei jaksa tehdä tarkempia suunnitelmia tai tahtoo kieltäytyä kohteliaasti jostakin asiasta, ja joo joo kun haluaa vain päästä tietystä keskustelusta eroon.
Ja toisinaan, kun keskustelemme vaikkapa kotitöiden tekemisestä, hän saattaa laahustaa lannistuneena keittiöön tiskaamaan ja matkallaan lausua hieman surullisesti, tarkkaan ääntäen: Elämä on julmaa. Mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa.
Jatka lukemista:
haluan jonkun joka auttaa viikkaamaan lakanat
missä rakkaus alkaa
eksän kanssa kaljalla
Seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
