Huhtikuussa se ei soittanut.

Nyt se sitten soittaa.

Yhteinen ystävä raportoi Nuoremman Miehen eronneen lopullisesti tyttöystävästään ja kyselleen pian, että mahdankohan minä tapailla tällä hetkellä ketään. Tekisi mieli rynnätä tämän luo, tarrata korvista kiinni ja ravistella: ai nyt sitten kiinnostaa! Miksei muka aiemmin!

Tulin siihen tulokseen, että universumilla on surkeista surkein ajoitus tällaisten asioiden suhteen. Tai sitten vain kovin kieroutunut huumorintaju. Sillä näinhän se aina menee: ensin sitä saa rypeä yksinäisyydessään kuukausikaupalla ilman että ketään kiinnostaa, ja kun sitten vihdoin alkaa tapailla jotakuta mukavaa… Sitten kaikensorttisia kaksilahkeisia pörrääkin yhtäkkiä kimpussa kuin mitäkin saatanan herhiläisiä. Nuorempi Mieskin jäi baarissa juttelemaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ja flirttailikin vielä, vaikka keväisillä tapaamiskerroilla oli tuskin saada sanaa suustaan.

Joskus väsyttää tällainen operetti!

Yhteisellä ystävällä on teoria, jonka mukaan juuri tämänhetkinen saavuttamattomuuteni auttaa Nuorempaa Miestä lähestymään minua ja olemaan vapautuneempi seurassani. Ehkä tätä pelotti aiemmin liikaa, teoria kuuluu. Seuraavan vaiheen mahdollisuus kun oli olemassa.

Itse en ole varma uskonko tähän teoriaan. En tahtoisi ajatella, että me ihmiset olemme näin kummallisella tavalla kieroutuneita olentoja. Taidan syyttää mieluummin universumia. Siinä on ihan varmasti virhe. Ajoitusvirhe.

Kuvat: flaviafou.deviantart.com, savagemonsters.blogspot.com