Katsoin elokuvan ja jäin miettimään treffejä. Nykyään treffeihin ei voi olla törmäämättä. Tarvitsee vain avata kirja taikka telkkari, ja kappas – kaikkialla käydään syömässä ja juomassa ja sängyssä. Kaikki deittailee! Mäkin haluan!

Vai haluanko? Jäänkö tosiaan deitittömyydessäni jostakin paitsi, vai kuvittelenko ainoastaan? Onko tämä vain katson-liikaa-amerikkalaisia-sarjoja -tauti? Kun vertailukohdat ovat niinkin vinoutuneita kuin Sinkkuelämää -sarja, ei liene ihme että treffittömyys alkaa tuntua lepralta. Säpinättömänä sinkkunaisena kuvittelen olevani nykypäivän spitaalinen. Varokaa, siskot – tämä on tauti joka tarttuu! Deittimus depressimus, toiselta nimeltään Mikseimulleikinätapahdumitäänjännää. Lausutaan valittavalla äänellä. Sytytetään rööki. Vedetään kalsarikännit. Yhyy.

En usko koskaan käyneeni treffeillä. Vai olenkohan? Mistä sen tietää? Amerikkalaismalliset treffit luultavasti muistaisin, kotimaisesta tyylistä en ole ihan varma.

Kuppila myöhään yöllä. Kaksi henkilöä. Tuijottavat seinää. Toinen menee baaritiskille ja palaa tuoppi mukanaan.

“Täs o sulle kalja.”

“Ai. Kiitti.”

“Annaks ny?”

Mikäli tämä kaurismäkeläisyys lasketaan pohjoismaisiksi treffeiksi niin siinä tapauksessa kyllä, kiitos kysymästä, on tullut käytyä. Jenkkideittejä lähimmäksi pääsin kai viisitoistavuotiaana käydessäni leffassa kiinnostavan kundin kanssa. Mäkkärissäkin taidettiin pistäytyä siihen päälle, haettiin pirtelöt. En saanut sanaa suustani, olin niin ihastunut, eikä kundikaan sanonut juuri mitään. Jossakin vaiheessa tarjosi purkkaa, jota sitten jauhoin tuntikaupalla ja kotoa prässäsin päiväkirjan väliin: “Sain tän purkan Tuomakselta!!!” Sekö oli treffiurani kohokohta?

Kuva http://nottheoxygen.blogspot.com

Miten treffeille ylipäänsä päädytään? Olisi omituista pyytää tuttua deitille, ja tuntemattoman pyytäminen olisi vielä oudompaa. Eikä Euroopassa kukaan tule keskellä päivää pysäyttämään raitiovaunussa ja pyytämään puhelinumeroa. Korkeintaan pyytävät euroa tai kahta.

Ainoat kerrat, kun tuntematon mies on tullut kadulla pyytämään minulta puhelinnumeroani, ovat he tahtoneet ottaa minusta alastonkuvia. (Jostain syystä vedän näitä tyyppejä puoleeni, älkää kysykö miksi.) Yleensä keskustelu alkaa puolivillaisilla kohteliaisuuksilla, ja yllättävän pian päästään itse asiaan: ottaisitko vaatteet pois?

Erityisen hyvin muistan skootterilla kurvailleen miehen muutaman vuoden takaa. Tämä pysäytti minut torilla ja keskustelu alkoi kuten aina, olet kaunis, minä olen valokuvaaja, saanko puhelinnumerosi, plaa plaa. Sitten tämä tiedusteli mistä olin kotoisin. Vastatessani miehen naama valahti. “Ai, Suomesta… Te pohjoismaiset tytöt olette kauhean kalliita!” Itäeurooppalaiset kuulemma ottavat paidan pois kympillä tai kahdella. Mieleni teki lyödä mieheltä nenä poskelle mutta päätin sittenkin jättää väliin, julkisella paikalla kun oltiin. En tahtonut päätyä putkaan ja saada selville kuinka paljon idiootin pahoinpitelystä saa sakkoa. Siitä ei varmaan kympillä tai kahdella selviäisi, ei vaikka ottaisi paidan pois.

Toinen mieleenpainunut kerta oli ruotsinlaivalla. Seisoin kannella odottamassa laivan saapumista Tukholmaan kun pitkä, vaaleahiuksinen keski-ikäinen mies lähestyi minua. Tämä kertoi olevansa valokuvaaja ja että ottaisi minusta mielellään kuvia, kaikkein mieluiten alasti. You’re very sexy, mies sanoi, ja sanojaan tehostaakseen liu’utti katsettaan vartaloani pitkin. Tai yritti – katse jäi jumiin jonnekin rintamukseni tienoille niin pitkäksi aikaa, että aloin jo pohtia kuinka silmämunien mahtaa käydä mikäli ihminen unohtaa räpyttelyn jalon taidon useiden minuuttien ajaksi – kuivuvatko ne niin, että pullahtavat ulos kuopistaan?

Muistaessaan vihdoin räpyttelyn muisti herra myös käytöstavat ja päätti esitellä itsensä. (Vaikka yleensä kai esittäydytään ensin ja vasta sitten sanotaan, että oltaisko yhdessä alasti.) Tämä kaivoi laukustaan käyntikortin ja cd-singlen (!) ja ojensi ne minulle. “This is my music”’, mies ilmoitti ylpeänä. Päätellen singlen ulkoasusta, ja siitä että se oli cd-single, oli kyseinen tuote kotoisin jostakin yhdeksänkymmentäluvun alkupuoliskolta. Fontista ja biisin nimestä saattoi vain vetää vain ja ainoastaan sen johtopäätöksen, että kyseessä oli karseaa euroteknoa. Siis sitä sellaista mitä silloin pukattiin ulos joka tuutista. Vähän nuhjaantuneessa kannessa oli miehen kuva, arviolta kymmenisen vuotta nuorempana.

“You should listen to it”, mies sanoi ja lisäsi varmuuden vuoksi vielä kertaalleen: “It’s my music.” Taisin unohtaa vastata, sillä tuijotin cd-singleä jokseenkin typertyneenä. Cd-single! Luulin, että näitä löytyy enää vain museoiden arkistoista!

“And babe – call me if you ever…” Ja kolmea pistettä seurasi taas sen verran pitkällinen rintojeni tuijotus, että aloin pohtia jo kertaalleen unohtamaani kysymystä silmämunien kuivumisesta ja siitä mitä sitten tapahtuu. “Just call me.”

Just, herra Euroteknokingi. Enpä usko.

Kertokaa siis minulle – käykö teistä joku oikeasti treffeillä? Kuvittelenko vain ettei Euroopassa ole treffikulttuuria, mutta tosiasiassa olenkin taas kerran missannut jotakin tärkeää? Olenko vanhanaikainen? Ihan pihalla? Puuttuuko minulta olennainen osa kulttuurikasvatusta, tai ehkä jokin geeni?

Juttelen baarissa uuden tuttavuuden kanssa. Puhumme ensin säästä, sitten töistä, ja lopulta taidan kertoa jonkin nolon anekdootin katastrofaalisesta rakkauselämästäni.

“Sä olet ihan kuin Carrie!”, huudahtaa Uusi Tuttavuus.

“Ai niin kuin Carrie siitä kauhuleffasta”, varmistan.

“Ei kun tietysti Brädshoo!”

Kauhu-Carrien vielä ymmärtäisin. Aika usein aamuisin oloni nimittäin muistuttaa tätä aika lailla. Kuten välillä myös iltaisin. Ja aina toisinaan siinä välissäkin… Fiilis on yhtä riepoteltu, ja näytänkin varmaan yhtä hemaisevalta. (Siis ihan rehellisesti, tytöt – kumpi näistä kuvista on lähempänä sitä pärstää, joka peruspäivänä peilistänne tuijottaa?)

Mutta Bradshaw. Aina kun joku mainitsee tuon nimen (yleensä ihastuneella äänellä huudahtaen), en voi olla vilkaisematta itseäni salaa – olenko vahingossa pukeutunut johonkin ihmeelliseen luomukseen? Hoipunko huomaamattani huippukorkeilla koroilla, onko kädessäni pinkki drinkki?

Pikainen katsaus päästä varpaisiin, kädessä olevan lasin lähempi tarkastelu: kyllä tässä minä olen. Lasissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä halvinta mahdollista denavinkkua. Kassialmatyylini ehkä hämää – olenkohan vahingossa ylittänyt sen ohuen rajan, joka häälyy dyykkaajan ja fashion iconin välillä? En ole koskaan pitänyt itseäni trendien aallonharjalla keikkuvana tyyppinä. Lähinnä roikun aallonmurtajassa henkeni hädässä, ellen ole jo vajonnut pohjaan.

Ja siitä huolimatta olen kuullut tuon lausahduksen usein: ihan kuin Carrie!

Okei, yhdistäviä tekijöitä on: parisuhteeton nainen, siis sitä lajia jota nykyään kutsutaan vihaamallani sanalla sinkku. Check. (Joskin itse pidän enemmän termistä ”valloittamaton aarre”, jonka opin juuri Laurie Notaron Autobiography of a Fat Bride -kirjasta.) Olen kolumnejakin kirjoittava vapaa toimittaja. Check. Harrastan epäonnisia miessuhteita ja kiskon röökiä kuin henkeni riippuisi siitä. Check. Mutta siihen yhteydet sitten loppuvatkin.

Kyseisen keskustelun jälkeen vietin loppuillan tuoppiini tuijotellen sekä toimittajiin ja parisuhteettomiin naisiin liittyviä outoja mielikuvia pohtien. Ja ilmeisesti parisuhteettoman toimittajan ollessa kyseessä kuvittelee jokainen puolituttu elämäni olevan ihan perkeleen hohdokasta. Paineita! Se pirun teeveesarja pilasi kaiken! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi vaikeaa muutenkin!

Sillä totuushan on telkkariglamourista kaukana.

Sinkkuelämää: Viikonloput kuluvat kokkareilla, kissanristiäisissä ja pikkupirskeissä liehuen.

Todellista sinkkuelämää: Juoksen kauppaan perjantaina hetki ennen sulkemisaikaa ja kassajonossa seistessäni tajuan olevani juuri se surullinen tapaus, joka on latonus hihnalle kuusi purkkia kissanruokaa ja kaksi pulloa viiniä. Ja ei, en valmistele romanttista illallista jonka aikana otetaan pullo viiniä per nassu. Valmistelen yksinäistä iltaa jonka aikana otan kaksi pulloa viiniä per oma nassu.

Sinkkuelämää: Käydään treffeillä kiinnostavien ja hyvännäköisten miesten kanssa. Ravintolaan syömään ja sitten drinksuille. Illan päätteeksi vähintään suukko ja ehkä jopa atleettista, tajunnanräjäyttävää seksiä.

Todellista sinkkuelämää: Ei käydä treffeillä ja kiinnostavia tyyppejä ei koskaan tapaa, tai jos tapaakin, niin ei ainakaan uskalla lähestyä. Bileissä tai baarissa syödään suolapähkinöitä ja juodaan pari sangollista boolia nopeaan tahtiin. Sen jälkeen hyvä kaveri alkaa yhtäkkiä näyttää tosi viehättävältä, ja tämä rahdataan kotiin.

Niin. Ei siis ihan kuin Carrie. Ei menny niinku telkkarissa.