Tapaus Haippirinki ja hiljaa sivusta katsomisen vaara

Viime päivinä mediassa on kohuttu laulaja Kasmirista ja tuottaja Hank Solosta, jotka olivat mukana Haippirinki-nimisessä ryhmässä, johon Axl Smith lähetti salaa kuvaamaansa materiaalia. Hesarin tuoreessa haastattelussa Kasmir sanoo nyt kohun keskellä pohtineensa, miksi ei soittanut poliisille välittömästi salakuvaamisen tultua ilmi. Hank Solo puolestaan kertoi, että Smithin kuvamateriaaliin vastattiin viestiryhmässä vaikenemalla: ”Kukaan ei muistaakseni reagoinut videoon siinä ketjussa ja siinä tilanteessa mitenkään.” Kommentit saivat minut miettimään meillä niin usein vallitsevaa hiljaa sivusta katsomisen kulttuuria ja sitä, miten vääryydestä vaikeneminen usein johtaa vääryyksien jatkumiseen, aivan kuten tässäkin tapauksessa kävi.

Jos kaikki Smithin puuhista tienneet olisivat tuominneet tämän täysin selväsanaisesti tai ottaneet yhteyttä poliisiin, moni salakatselun uhreista olisi voinut säästyä koettelemukseltaan. Juuri tällaisen mahdollisuuden vuoksi meillä kaikilla onkin mielestäni velvollisuus korottaa äänemme aina todistaessamme epäoikeudenmukaisuuksia. Julia kirjoitti blogissaan juuri tapauksesta, jossa kahden ihmisen rohkea tilanteeseen puuttuminen esti raiskauksen. Tekstistä nousi hyvin esiin se, miten yksityisyyttä arvostavassa kulttuurissa pelkäämme usein sekaantuvamme muiden asioihin emmekä siksi kehtaa tehdä mitään. Tämä johtaa valitettavan usein tapauksiin, joissa jätämme reagoimatta kun loukkaantunut lapsi tarvitsisi apua, pyörtynyt nuori makaa kadulla tai rasistit häiriköivät jotakuta. Näitä tarinoita riittää vaikka kuinka, ja niissä kaikissa on tavallaan kyse samasta kuin tässä Smithin ja surullisenkuuluisan Haippiringin tapauksessa. Kyseessä on sama hiljaisuus.

Stadissa juuri alkanut Stop! Päätepysäkki syrjinnälle -kampanja, jolla pyritään kannustamaan ihmisiä puuttumaan julkisissa liikennevälineissä tapahtuvaan häirintään, tarttuu hienosti tähän hiljaisuuden kulttuuriin. HSL:n viestintä- ja markkinointipäällikkö kommentoi Hesarille, että ”[k]anssamatkustajien pitäisi yhdessä osoittaa, etteivät he hyväksy minkäänlaista suunsoittoa”, ja minä jatkaisin samaa ajatusta myös linja-auton ja lähijunan ulkopuolelle: me olemme kaikki toistemme kanssamatkustajia. Hiljaisiksi sivustakatsojiksi jättäytymällä annamme tapahtuneen jatkua, ja reaktioiden puute saattaa saada niin rasistin kuin Axl Smithin kaltaisen tyypinkin ajattelemaan, että heidän toimintansa on ok. Tämän estämiseksi meidän pitää opetella puuttumaan tilanteisiin herkemmin.

Oman eriävän mielipiteen ilmaiseminen on usein vaikeaa ja mahdollisesti pelottavaakin, mutta juuri senkin takia teot ovat niin älyttömän tärkeitä. Jos mietit miten hankaliin tilanteisiin voisi parhaiten puuttua, tutustu esimerkiksi Tommi Laition tekstiin 7 tapaa puuttua ja auttaa. Sanallisen puuttumisen lisäksi esimerkiksi Hesarin syrjintää koskevassa jutussa neuvotaan menemään kiusatun viereen istumaan tämän tueksi, ja jos nuorta naista häiriköidään ratikassa, sitä voi vaikka ottaa ja istahtaa vonkaajan syliin. Itse koetan kantaa korteni kekoon esimerkiksi feministisellä uudenvuodenlupauksella puuttua seksismiin sen sijaan, että konflikteja välttääkseni vain hymisisin mukana tai kiehuisin suuttumuksesta äänettä. Tärkeintä näissä kaikissa keinoissa on se, että jotakin tehdään, eikä jäädä vain tumput suorina sivuun seisomaan.

Haluaisin ajatella, että Kasmiriin ja Hank Soloon kohdistunut negatiivinen julkisuus kertoo yleisen lynkkausmielialan sijaan siitä, että meistä suurin osa on entistä herkempi puuttumaan vääryyksiin. Koetetaan siis toteuttaa tätä herkkyyttä nettipalautteen lisäksi myös päivittäisessä elämässämme: Kun näet vääryyksiä, puutu asiaan. Kerro mitä mieltä olet, huomauta häirinnästä, soita poliisi, tue uhria, tee jotain.

Sivusta seuraamisen ja hiljaisen hyväksynnän on loputtava. Ei olla oman elämämme haippirinkiläisiä, vaan sanotaan asiat ääneen.

 

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista: Miksi naisen pitäisi hävetä hänestä salaa kuvattua seksivideota?Feministin uudenvuodenlupaukset: Puutun seksismiin ja luen naisten kirjoittamia kirjoja seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Tsekkaa tämä: Easy

Televisiosarjoissa ja elokuvissa rakkaus tapaa usein olla tietynlaisten ihmisten etuoikeus: valkoisten, nuorten, hyvätuloisten, laihojen. Se, että niin harvoin näemme suurten rakkaustarinoiden (tai minkään muunkaan kokoisten rakkaustarinoiden) osuvan tästä kaavasta poikkeavien ihmisten kohdalle, kertoo ikävästi siitä kenen tässä maailmassa ajatellaan olevan onnen ja rakkauden arvoinen. Monissa sarjoissa ja leffoissa tuliset tunteet myös tapaavat syttyä kattohuoneistoissa ja kartanoissa, löytyä muotitaloista, asianajotoimistoista ja muista hienoista työpaikoista. Etenkin angloamerikkalaisen populaarikulttuurin tuotokset esittävät ihan häviävän vähän suurta rakkautta ihan tavallisten ihmisten välillä, tavallisissa työpaikoissa tai (herra paratkoon) vaikka työttömyyskortistossa. Maapallolle eksyvä ulkoavaruuden olento saattaisikin televisiotarjontamme perusteella kuvitella, että vain loft-asunnossa asuvaa ihmistä voi rakastaa.

Tämä on kerrassaan surkea juttu, ja siksi ilahduinkin Joe Swanbergin Easy-sarjaa katsoessani kun yhtäkkiä hokasin, että sarja on tästä kaavasta poikkeava, varsin virkistävä tapaus.

easy.jpg

Vaikka myös osa episodimaisen Easyn päähenkilöistä on luonnollisesti nuoria, hyvätuloisia ja hyvännäköisiä, löytyy sarjan hahmokavalkadista kuitenkin enemmän variaatiota kuin mitä meille yleensä telkussa tarjoillaan. Sarja kuvaa semihipstereiden lisäksi myös lapsiperheen vanhempia, naispareja ja jo vähän varttuneempaan ikään ehtineen ihmisen kaipuuta toisen iholle ja luo. Yksi jaksoista on myös käytännössä kokonaan espanjaksi latinopäähenkilöiden elämää astetta todentuntuisemmin kuvastaen.

Saattaa olla, että ylitulkitsen nyt vähäsen, mutta minusta Swanberg tuntui haluavan näyttää sarjallaan, että rakkautta etsitään ihan kaikissa ihmisryhmissä. Että kaikki ovat sen kanssa vähän hukassa, ja että sen puoleen rakkaus kuin tämä eksyksissä olokaan eivät ole yhden tietyn ryhmän edustajien yksityisomaisuutta. Pitkälti improvisoitu dialogi johtaa todentuntuisiin hetkiin ja luontevaan näyttelijäntyöhön, jotka entisestään tuntuvat painottavan sitä miten samanlaisia, ihan tavallisia, ihmiset loppujen lopuksi ovat – ja että rakkaus ja seksi ovat molemmat sellaisia asioita, jotka koskettavat ja pohdituttavat meitä kaikkia.

Itse pidin Easyssa erityisesti sen yhdistelmästä kepeyttä ja samanaikaista todentuntua. Plussaa ropisee myös siitä, että tarinoista puuttuvat ne valtavan dramaattiset käänteet, joita normiviihteessä niin usein viljellään: kuolemat, kidnappaukset ja kaikensorttiset elämän romahduttavat tai sen suuntaa dramaattisella tavalla muokkaavat tapahtumat, mitä vaan mistä saadaan yllätysmomentteja ja valtavaa jännitystä. Näiden sijaan Easy käsittelee enemmän ihmisten tavanomaisempia ja tutumpia ongelmia: sitä päivittäistä pientä rakkauden draamaa, jonka meistä kaikki tunnistanevat. Myös ne ovat tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi.

 

Easy löytyy Netflixistä.

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
Tätä odotan: Handmaid’s Tale
Tsekkaa tämä: Masters of Sex
Tsekkaa tämä: Grace & Frankie
 
voit seurata blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

 

Suhteet Rakkaus Seksi Suosittelen