Rintojen pienennysleikkaus: Ensimmäinen viikko
Leikkauksen jälkeinen viikko tiivistyy tähän kuvaan: hämärä huone, läppärillä pyörivä poliisisarja ja peiton alta törröttävät varpaat.
Ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen kului lähinnä vaakatasossa. Koska liikkuminen juili leikkaushaavoissa aika ikävästi, poistuin peiton alta lähinnä vain vessaan. Eri kerroksessa sijaitsevaan keittiöön könyäminen ei todellakaan kiinnostanut, ja niinpä ensimmäisten päivien aikana Hyvä Mies™ toimitti ateriani vuoteeseen kuin paraskin huonepalvelu. (Äidin kommentti asiasta kertoessani: Tosta tyypistä sun pitää pitää kiinni!) Pari päivää leikkauksen jälkeen uskaltauduin suihkuun ja selvisin jopa hiustenpesun haasteista. Kaikenkaikkiaan kivut olivat pienemmät kuin olin kuvitellut: ennen leikkausta pelkäsin nimenomaan toipumisen kivuliaisuutta, mutta vaikka olin väsynyt ja haluton liikkumaan, särky ei missään vaiheessa yltynyt kovin pahaksi. Tästä lienee osittain kiittäminen myös sairaala-apteekista mukaan saamiani tujuja troppeja. Itse en huomannut niiden turruttavan oloani mitenkään erityisesti, mutta aihetta myöhemmin ääneen pohtiessani Hyvä Mies™ katsoi minua kuin hölmöläistä ja huomautti: “Sä et ollut yhtään stressaantunut koko viikkoon. Siis ajattele! Sinä! Et ollut stressaantunut!” Ilmeisesti siis a) olen normaalisti todellinen stressipallero, ja b) lääkkeet vaikuttivat minuun voimakkaammin kuin olin ajatellut.
Rinnat näyttivät ensimmäisen viikon ajan aika hurjilta, leikkaushaavat kun vuotivat hieman ja mustelmatkin esittelivät ihollani varsinaisen värisuoran violetista tumman keltaiseen. Haavanhoito ei missään vaiheessa tuntunut ikävältä (lähinnä minua piti muistuttaa, ettei niitä saanut uteliaisuuksissaan käydä liikaa tökkimään), mutta apukädet olivat ehdottomasti tarpeen – etenkin rinnan alla olevia haavoja oli hankala edes nähdä itse, enkä olisi missään nimessä halunnut koettaa vaihtaa sidetaitoksia itsekseni. Ylipäänsä suosittelisin leikkausta harkitseville kumppanin/kämppiksen/äidin ylipuhumista lähes ympärivuorokautiseksi hoitajaksi ensimmäisen viikon ajaksi. Itse olin niin onnekas, että saatoin bunkata etätöitä tekevän kumppanini kämpässä ja siten apua oli tarjolla milloin vain. Kyse ei myöskään ollut ainoastaan siitä, että esimerkiksi ruoan laittaminen oli liki mahdotonta (ylähyllylle ei voinut kurottaa eikä painavaa valurautapannua nostaa), vaan arvostin todella paljon apua myös pienten asioiden kohdalla. Se, että joku muu saattoi täyttää vesipulloni, kaivaa lääkkeet kaapista ja tuoda vaikka ylimääräisen tyynyn, tarjosi minulle mahdollisuuden ottaa rauhallisesti ja keskittyä niihin poliisisarjoihin toipumiseen. Pakon edessä olisin varmasti pärjännyt yksinkin, mutta toisen ihmisen seura ja apu tekivät ensimmäisestä viikosta huomattavasti mukavamman.
Viikon loppupuolella lääketokkura hälveni vähitellen, ja kun en enää viettänyt suurinta osaa päivästä nukkuen, erinäiset asiat alkoivat ärsyttää: kroppa puutui paikallaan olemiseen, selkää särki puoli-istuvassa asennossa nukkumisesta ja olo alkoi olla kertakaikkisen mökkihöperö. Tästä huolimatta harmit olivat oikeastaan todella pieniä verrattuna kaikkiin niihin kauhuskenaarioihin, joita olin ennen leikkausta yliaktiivisen mielikuvitukseni avustuksella kehitellyt. Lisäksi viimeinenkin vitutus katosi kun viikon lopussa laitoin ensimmäistä kertaa päälle uudet, entistä kokoa huomattavasti pienemmät urheiluliivini. Oli ihan pakko kurkata kokovartalopeiliin – ja kuinkas sitten kävikään?
Oma peilikuva hymyilytti.