Rintojen pienennysleikkaus: Leikkauspäivä

Leikkauksestani on nyt hieman yli viikko ja pahimmista morfiinihuuruista päästyäni ajattelin kertoa teille hieman lisää leikkauksesta sekä toipumisprosessista, alkaen itse leikkauspäivästä. Se alkoi kohdallani aikaisin, sillä olin aamun ensimmäinen operoitava potilas ja niinpä paikalla piti olla jo ennen kello seitsemää. Mukaan olisi saanut ottaa saattajan, joka olisi voinut hengailla vierellä osastolle asti, mutta itse päätin mennä sairaalaan yksin. Olin leikkausta edeltävinä päivinä ryhtynyt jännittämään operaatiota huomattavasti enemmän kuin olin etukäteen kuvitellut, ja totesin kumppanin hermostuneisuuden luultavasti tarttuvan matkalla minuunkin ja vain pahentavan asiaa. Niinpä marssin paikalle ihan itsekseni – näin ikäänkuin saatoin teeskennellä, että mitään suurta ei suinkaan ollut tapahtumassa, eikä minulla ollut mitään syytä jännittää. Hurraa, itsensä huijaamisen jalo taito!

Aamuhiljaiseen ja hämärään sairaalaan saavuttuani kaikki sujui varsin sukkelasti: tavarat kappiin, sairaalakaapu päälle, ja hetken odottelun jälkeen minua rullattiinkin jo sänkyineni päivineni heräämöön leikkausvalmisteluja varten. Heräämössä henkilötietoni tarkastettiin ja minua pyydettiin kertomaan mihin leikkaukseen olin menossa (turvatoimenpide, jonka tarkoituksena oli varmistaa ettei minulta vietäisi vahingossa vaikkapa haimaa rintakudoksen sijaan), jonka jälkeen plastiikkakirurgi saapui paikalle mittanauha ja paksu musta tussi kourassaan. Kirurgi mittaili rintojani edestä ja sivulta, etäisyyttä kaulakuopasta nänneihin – ja sitten nännien uuteen paikkaan, jotka tämä merkkasi mustin rinkuloin ja mielestäni yllättävän korkealle. Tämä nännien uudelle paikalle siirtäminen oli ylipäänsä mielestäni leikkauksen eniten creepy osa, ja niinpä päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Sen sijaan juttelimme hieman leikkauksesta ja toiveistani sen suhteen. Kuppikokoa ei kuulemma voida luvata etukäteen, minkä ymmärrän oikein hyvin. Niinpä toistinkin vain jo aiemmin esittämäni toiveen, että kirurgi kokoa ratkaistessaan kallistuisi mieluummin vähän pienemmän kuin vähän suuremman lopputuloksen suuntaan.

Kirurgin poistuttua heräämön hoitajat kietaisivat minut lämmitettyihin peittoihin kuin jonkinlaisen kevätkääryleen, sillä leikkausali on kuulemma viileä paikka. Sitten sain hiusverkon päähäni ja tulin kärrätyksi leikkaussaliin. Salissa siirryin sängystä leikkauspöydälle, kämmenselkääni kiinnitettiin pienten hankaluuksien jälkeen tippaletku (karkailevaa sorttia olevat suoneni aiheuttavat ilmeisesti myöhemmin vielä lisää ongelmia, sillä herätessäni tippa oli siirretty toiseen käteen) ja minulta tiedusteltiin vielä kertaalleen henkilötietojani sekä leikkauksen luonnetta. Nukutuslääke tuntui suoneen syöksähtäessään polttavalta, mutta alkoi vaikuttaa lähes välittömästi: silmäni painuivat kuin väkisin kiinni. Nukutuskohdassa tapahtui myös ainoa leikkaukseen liittyvä negatiivinen kokemukseni, sillä siinä missä aine lamautti kropan, se ei kiskaissut kertalaakista tajua kankaalle. Niinpä lihasten lamautuessa tunsin, etten saanut kunnolla henkeä. Nukutuksesta ei juurikaan oltu kerrottu minulle etukäteen, ja tällaisen tapahtuman mahdollisuudesta olisikin ollut mukava tietää, jotta siihen olisi voinut varautua henkisesti. Nyt haukoin henkeä ja olin melkein hätääntyä – ja ehdin myös ajatella tietäväni vihdoin miltä kuin kala kuivalla maalla-ilmauksen kalasta todella tuntuu. Sitten kuulin nukutuslääkärin kehotuksen hengittää syvään… ja seuraavaksi avasin silmäni heräämössä kokonaiset neljä tuntia myöhemmin.

Heräsin hieman huonovointisena, mikä oli luultavasti reaktio nukutuslääkkeeseen ja mihin oltiin myös varauduttu sen perusteella, että kärsin usein matkapahoinvoinnista – nämä asiat kun ilmeisesti liittyvät jotenkin yhteen. Tultuani kunnolla tolkkuihini minut kärrättiin takaisin osastolle ja yhteyshenkilökseni merkitty Hyvä Mies™ sai puhelimitse tiedon siitä, että leikkaus oli mennyt hyvin. Itse olin tässä vaiheessa kiinnostunut lähinnä nukkumisesta ja ehkä vähän myös tippatelineeseeni lisätystä morfiinipumpusta, jota painamalla sain itse annosteltua itselleni kivunlievitystä. Osastolle jatkoin torkkumista usean tunnin ajan, heräten ainoastaan hoitajien tullessa mittaamaan verenpainetta tai tuomaan minulle juotavaa. Tiukkoihin kääreisiin kääritty rintamus tuntui pinkeältä ja aralta, mutta noin yleisesti kipuja oli vähemmän kuin olin kuvitellut. Heräsin kunnolla vasta alkuillan vierailuajan alkaessa, ja jaksoin yllätyksekseni jopa keskustella suhteellisen sivistyneesti muutaman tunnin ajan, silmät vain välillä lupsuen. Illalla pääsin myös itse köpöttelemään vessaan tippatelinettä mukanani raahaten. Liikkuminen tuntui hieman hataralta eikä minkäänlaisia äkillisiä liikkeitä todellakaan tehnyt mieli tehdä, mutta oloni oli tokkurasta huolimatta (tai juuri siksi) suhteellisen hyvä. Vierailuajan päätyttyä nukahdin yllättävän helposti puoli-istuvaan asentoon asetettuun sairaalasänkyyn, ja heräsin vain muutamaan kertaan yöllä painamaan pumpusta lisää kipulääkettä suoneen.

Leikkausta seuraavana aamuna plastiikkakirurgi tuli tarkastamaan työnsä jäljen, ja koska haavat näyttivät tämän mukaan hyviltä, pääsin kotiin jo samana iltapäivänä. Yhteensä olin siis viettänyt sairaalassa vain hieman yli vuorokauden köpötellessäni jo ovesta ulos rintamus haavataitoksiin ja tukiliiviin paketoituna, laukussani kylliksi kipulääkkeitä pienelle kylälle – ja paino yhteensä 700 grammaa pudonneena.