Sinkkuelämää: ei menny niinku telkkarissa.
Juttelen baarissa uuden tuttavuuden kanssa. Puhumme ensin säästä, sitten töistä, ja lopulta taidan kertoa jonkin nolon anekdootin katastrofaalisesta rakkauselämästäni.
“Sä olet ihan kuin Carrie!”, huudahtaa Uusi Tuttavuus.
“Ai niin kuin Carrie siitä kauhuleffasta”, varmistan.
“Ei kun tietysti Brädshoo!”
Kauhu-Carrien vielä ymmärtäisin. Aika usein aamuisin oloni nimittäin muistuttaa tätä aika lailla. Kuten välillä myös iltaisin. Ja aina toisinaan siinä välissäkin… Fiilis on yhtä riepoteltu, ja näytänkin varmaan yhtä hemaisevalta. (Siis ihan rehellisesti, tytöt – kumpi näistä kuvista on lähempänä sitä pärstää, joka peruspäivänä peilistänne tuijottaa?)
Mutta Bradshaw. Aina kun joku mainitsee tuon nimen (yleensä ihastuneella äänellä huudahtaen), en voi olla vilkaisematta itseäni salaa – olenko vahingossa pukeutunut johonkin ihmeelliseen luomukseen? Hoipunko huomaamattani huippukorkeilla koroilla, onko kädessäni pinkki drinkki?
Pikainen katsaus päästä varpaisiin, kädessä olevan lasin lähempi tarkastelu: kyllä tässä minä olen. Lasissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä halvinta mahdollista denavinkkua. Kassialmatyylini ehkä hämää – olenkohan vahingossa ylittänyt sen ohuen rajan, joka häälyy dyykkaajan ja fashion iconin välillä? En ole koskaan pitänyt itseäni trendien aallonharjalla keikkuvana tyyppinä. Lähinnä roikun aallonmurtajassa henkeni hädässä, ellen ole jo vajonnut pohjaan.
Ja siitä huolimatta olen kuullut tuon lausahduksen usein: ihan kuin Carrie!
Okei, yhdistäviä tekijöitä on: parisuhteeton nainen, siis sitä lajia jota nykyään kutsutaan vihaamallani sanalla sinkku. Check. (Joskin itse pidän enemmän termistä ”valloittamaton aarre”, jonka opin juuri Laurie Notaron Autobiography of a Fat Bride -kirjasta.) Olen kolumnejakin kirjoittava vapaa toimittaja. Check. Harrastan epäonnisia miessuhteita ja kiskon röökiä kuin henkeni riippuisi siitä. Check. Mutta siihen yhteydet sitten loppuvatkin.
Kyseisen keskustelun jälkeen vietin loppuillan tuoppiini tuijotellen sekä toimittajiin ja parisuhteettomiin naisiin liittyviä outoja mielikuvia pohtien. Ja ilmeisesti parisuhteettoman toimittajan ollessa kyseessä kuvittelee jokainen puolituttu elämäni olevan ihan perkeleen hohdokasta. Paineita! Se pirun teeveesarja pilasi kaiken! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi vaikeaa muutenkin!
Sillä totuushan on telkkariglamourista kaukana.
Sinkkuelämää: Viikonloput kuluvat kokkareilla, kissanristiäisissä ja pikkupirskeissä liehuen.
Todellista sinkkuelämää: Juoksen kauppaan perjantaina hetki ennen sulkemisaikaa ja kassajonossa seistessäni tajuan olevani juuri se surullinen tapaus, joka on latonus hihnalle kuusi purkkia kissanruokaa ja kaksi pulloa viiniä. Ja ei, en valmistele romanttista illallista jonka aikana otetaan pullo viiniä per nassu. Valmistelen yksinäistä iltaa jonka aikana otan kaksi pulloa viiniä per oma nassu.
Sinkkuelämää: Käydään treffeillä kiinnostavien ja hyvännäköisten miesten kanssa. Ravintolaan syömään ja sitten drinksuille. Illan päätteeksi vähintään suukko ja ehkä jopa atleettista, tajunnanräjäyttävää seksiä.
Todellista sinkkuelämää: Ei käydä treffeillä ja kiinnostavia tyyppejä ei koskaan tapaa, tai jos tapaakin, niin ei ainakaan uskalla lähestyä. Bileissä tai baarissa syödään suolapähkinöitä ja juodaan pari sangollista boolia nopeaan tahtiin. Sen jälkeen hyvä kaveri alkaa yhtäkkiä näyttää tosi viehättävältä, ja tämä rahdataan kotiin.
Niin. Ei siis ihan kuin Carrie. Ei menny niinku telkkarissa.