Treffikulttuurista, tai: Euroteknokingi haluaa olla alasti

Katsoin elokuvan ja jäin miettimään treffejä. Nykyään treffeihin ei voi olla törmäämättä. Tarvitsee vain avata kirja taikka telkkari, ja kappas – kaikkialla käydään syömässä ja juomassa ja sängyssä. Kaikki deittailee! Mäkin haluan!

 

 

Vai haluanko? Jäänkö tosiaan deitittömyydessäni jostakin paitsi, vai kuvittelenko ainoastaan? Onko tämä vain katson-liikaa-amerikkalaisia-sarjoja -tauti? Kun vertailukohdat ovat niinkin vinoutuneita kuin Sinkkuelämää -sarja, ei liene ihme että treffittömyys alkaa tuntua lepralta. Säpinättömänä sinkkunaisena kuvittelen olevani nykypäivän spitaalinen. Varokaa, siskot – tämä on tauti joka tarttuu! Deittimus depressimus, toiselta nimeltään Mikseimulleikinätapahdumitäänjännää. Lausutaan valittavalla äänellä. Sytytetään rööki. Vedetään kalsarikännit. Yhyy.

En usko koskaan käyneeni treffeillä. Vai olenkohan? Mistä sen tietää? Amerikkalaismalliset treffit luultavasti muistaisin, kotimaisesta tyylistä en ole ihan varma.

Kuppila myöhään yöllä. Kaksi henkilöä. Tuijottavat seinää. Toinen menee baaritiskille ja palaa tuoppi mukanaan.

“Täs o sulle kalja.”

“Ai. Kiitti.”

“Annaks ny?”

Mikäli tämä kaurismäkeläisyys lasketaan pohjoismaisiksi treffeiksi niin siinä tapauksessa kyllä, kiitos kysymästä, on tullut käytyä. Jenkkideittejä lähimmäksi pääsin kai viisitoistavuotiaana käydessäni leffassa kiinnostavan kundin kanssa. Mäkkärissäkin taidettiin pistäytyä siihen päälle, haettiin pirtelöt. En saanut sanaa suustani, olin niin ihastunut, eikä kundikaan sanonut juuri mitään. Jossakin vaiheessa tarjosi purkkaa, jota sitten jauhoin tuntikaupalla ja kotoa prässäsin päiväkirjan väliin: “Sain tän purkan Tuomakselta!!!” Sekö oli treffiurani kohokohta?

 

Kuva http://nottheoxygen.blogspot.com

 

Miten treffeille ylipäänsä päädytään? Olisi omituista pyytää tuttua deitille, ja tuntemattoman pyytäminen olisi vielä oudompaa. Eikä Euroopassa kukaan tule keskellä päivää pysäyttämään raitiovaunussa ja pyytämään puhelinumeroa. Korkeintaan pyytävät euroa tai kahta.

Ainoat kerrat, kun tuntematon mies on tullut kadulla pyytämään minulta puhelinnumeroani, ovat he tahtoneet ottaa minusta alastonkuvia. (Jostain syystä vedän näitä tyyppejä puoleeni, älkää kysykö miksi.) Yleensä keskustelu alkaa puolivillaisilla kohteliaisuuksilla, ja yllättävän pian päästään itse asiaan: ottaisitko vaatteet pois?

Erityisen hyvin muistan skootterilla kurvailleen miehen muutaman vuoden takaa. Tämä pysäytti minut torilla ja keskustelu alkoi kuten aina, olet kaunis, minä olen valokuvaaja, saanko puhelinnumerosi, plaa plaa. Sitten tämä tiedusteli mistä olin kotoisin. Vastatessani miehen naama valahti. “Ai, Suomesta… Te pohjoismaiset tytöt olette kauhean kalliita!” Itäeurooppalaiset kuulemma ottavat paidan pois kympillä tai kahdella. Mieleni teki lyödä mieheltä nenä poskelle mutta päätin sittenkin jättää väliin, julkisella paikalla kun oltiin. En tahtonut päätyä putkaan ja saada selville kuinka paljon idiootin pahoinpitelystä saa sakkoa. Siitä ei varmaan kympillä tai kahdella selviäisi, ei vaikka ottaisi paidan pois.

Toinen mieleenpainunut kerta oli ruotsinlaivalla. Seisoin kannella odottamassa laivan saapumista Tukholmaan kun pitkä, vaaleahiuksinen keski-ikäinen mies lähestyi minua. Tämä kertoi olevansa valokuvaaja ja että ottaisi minusta mielellään kuvia, kaikkein mieluiten alasti. You’re very sexy, mies sanoi, ja sanojaan tehostaakseen liu’utti katsettaan vartaloani pitkin. Tai yritti – katse jäi jumiin jonnekin rintamukseni tienoille niin pitkäksi aikaa, että aloin jo pohtia kuinka silmämunien mahtaa käydä mikäli ihminen unohtaa räpyttelyn jalon taidon useiden minuuttien ajaksi – kuivuvatko ne niin, että pullahtavat ulos kuopistaan?

Muistaessaan vihdoin räpyttelyn muisti herra myös käytöstavat ja päätti esitellä itsensä. (Vaikka yleensä kai esittäydytään ensin ja vasta sitten sanotaan, että oltaisko yhdessä alasti.) Tämä kaivoi laukustaan käyntikortin ja cd-singlen (!) ja ojensi ne minulle. “This is my music”’, mies ilmoitti ylpeänä. Päätellen singlen ulkoasusta, ja siitä että se oli cd-single, oli kyseinen tuote kotoisin jostakin yhdeksänkymmentäluvun alkupuoliskolta. Fontista ja biisin nimestä saattoi vain vetää vain ja ainoastaan sen johtopäätöksen, että kyseessä oli karseaa euroteknoa. Siis sitä sellaista mitä silloin pukattiin ulos joka tuutista. Vähän nuhjaantuneessa kannessa oli miehen kuva, arviolta kymmenisen vuotta nuorempana.

“You should listen to it”, mies sanoi ja lisäsi varmuuden vuoksi vielä kertaalleen: “It’s my music.” Taisin unohtaa vastata, sillä tuijotin cd-singleä jokseenkin typertyneenä. Cd-single! Luulin, että näitä löytyy enää vain museoiden arkistoista!

“And babe – call me if you ever…” Ja kolmea pistettä seurasi taas sen verran pitkällinen rintojeni tuijotus, että aloin pohtia jo kertaalleen unohtamaani kysymystä silmämunien kuivumisesta ja siitä mitä sitten tapahtuu. “Just call me.”

Just, herra Euroteknokingi. Enpä usko.

 

Kertokaa siis minulle – käykö teistä joku oikeasti treffeillä? Kuvittelenko vain ettei Euroopassa ole treffikulttuuria, mutta tosiasiassa olenkin taas kerran missannut jotakin tärkeää? Olenko vanhanaikainen? Ihan pihalla? Puuttuuko minulta olennainen osa kulttuurikasvatusta, tai ehkä jokin geeni?