Uskallatko olla huono?

Minun on toisinaan kauhean vaikea epäonnistua. Kyse ei ole siitä, että olisin kaikessa erittäin hyvä ellen täydellinen – vaan siitä, että välttelen usein tilanteita, joissa epäonnistumisen mahdollisuus on olemassa. Aikuisuuden myötä elämä taitaa helposti ajautua sellaiseksi, että pysyttelemme lähinnä omalla mukavuusalueellamme. Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että minä olen myös pysytellyt siellä mielelläni. Ihan vain siksi, että olen pitkään, vuosien ajan, pelännyt ihan hirveästi olla huono.

Uusien asioiden opettelu on aina ollut minulle aika vaikeaa, sillä inhoan sitä alkuvaihetta, kun en vielä osaa mitään. Tapanani on myös ollut yleistää huonouteni jossakin asiassa koskemaan itseäni ihan kokonaan: olen ihan paska tässä pitsinnypläyksessä/esteratsastuksessa/satunnaisessa työjutussa, joten varmaan olen siis ihan paska myös noin niin kuin ihmisenä.

Vähitellen olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että a) tämä asenne ei ole kovin terve, ja b) kun tekee vain sellaisia asioita, joissa tietää olevansa vähintään kohtalainen, saattaa päätyä elämään aika pientä elämää. Niinpä päätin alkuvuodesta tehdä korjausliikkeen ja lähteä haastamaan itseäni ihan urakalla.

Tänä vuonna olenkin pistänyt käyntiin useita suuria projekteja, joiden onnistumisesta ei ole mitään takeita. Lisäksi olen aloittanut ihan uusia harrastuksia, ja käyn nykyään esimerkiksi keramiikkakurssilla. Kädentaitoni ovat aina olleet aika olemattomat, eikä mikään ollut koulun kuvistunneista muuttunut: savipyttyni ovat tekniikasta riippumatta epämuodostuneita ja dreijatessa ruukkuni romahtavat samantien. Mutta epäonnistumisista huolimatta väännän iloisena aina vain uusia purnukoita.

Vielä kreisimpänä kokeiluna aloitin alkuvuodesta parkourin. Ja olen muuten siinäkin aivan surkea! En kuitenkaan enää ajattele sen kertovan mitään minusta ihmisenä, ja kerta toisensa jälkeen menen sitkeästi treeneihin ja teen jotakin, mikä ensin pelotti. En läheskään aina onnistu (en varmaan koskaan opi seisomaan käsilläni), mutta joka viikko teen jotain uutta. Joka viikko opettelen olemaan huono – ja elämään asian kanssa.

Useita kuukausia huonoutta harjoiteltuani voin nyt varmuudella sanoa, että se on antanut minulle uutta rohkeutta. Sen myötä opettelen vähitellen sietämään keskeneräisyyttäni ja vähät välittämään siitä.

Tämä on ollut minulle tosi tärkeää, sillä feministinä haluan oppia elämään tavalla, jossa sen puoleen muiden odotukset kuin omat sisäistetyt täydellisyysvaatimuksenikaan eivät määrää sitä, mitä teen. Osalla meistä tällaista rohkeutta on kai luonnostaan, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että sitä täytyy treenata.

Ja se onnistuu esimerkiksi sillä, että käy kaatuilemassa parkour-salilla tai pilaa taas yhden saviprojektin.

 
Millainen suhde sulla on huonouteen? Uskallatko olla surkea, vai teetkö ainoastaan täydellisiä asioita?

 

jatka lukemista:
viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan
lopetetaan täydellisyysleikki
entä jos sanoisin useammin kyllä?

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.