Watch Me Date, tai: Ekoilla treffeillä älylasit päässä
Tällä viikolla olen koukuttunut brittilehti The Guardian netissä ilmestyvään deittailusarjaan nimeltä Watch Me Date. Sarja antaa nimensä mukaisesti meidän katsoa kahden ihmisen ensimmäisiä treffejä – näillä kun sattuu molemmilla olemaan kaiken nauhoittavat Google Glass-älylasit päässään.
One couple. Two cameras. What happens next?
https://www.youtube.com/embed/p8k3G5LVeQo” frameborder=”0″ height=”315″ width=”560″>
Kuten kaikenlainen tositeevee, myös näiden treffien katsominen aiheuttaa hetkittäin vaivaantunutta kiemurtelua ja suoranaista myötähäpeää. Mikäköhän siinä on, että ihan tavallisten ihmisten kanssakäymisen seuraaminen on joskus niin tuskallista… ja samalla niin addiktoivaa? (Oletan koko tositeeveen konseptin perustuvan juuri tähän konfliktiin, ja että yhdistelmän vetävyydelle on jokin tietty ja tieteellisesti todistettu syy. Jos joku tietää, kertokaa minulle heti!) Watch Me Date-tärskyjen katsominen puistattaa hetkittäin ja saa myös melkin raastamaan tukkaa päästä – ja silti heti sarjaan törmättyäni katsoin putkeen melkein kaikki jo ilmestyneet jaksot. Mysteeristä!
Jäin myös miettimään, voisinko itse lähteä älylasitreffittelyyn mukaan. Luultavasti en lähtisi. Olen ihan kylliksi socially awkward penguin ilman suurempaa yleisöäkin ja voin vain kuvitella millaiset mittasuhteet sosiaalinen kömpelyyteni saisi jos tietäisin koko paskan menevän nauhalle. (Lisäksi olen yksinkertaisesti hannari.) Jotkut sen sijaan lähtevät ekoille treffeille papin aamenen merkeissä, joten siinä mielessä tässä konseptissa ei taida olla mitään kauhean rankkaa taikka radikaalia. Meitä on monenlaisia deittailijoita – ehkä pian näemme älylasitreffejä myös Suomessa?