Miten vanhemmuus muuttaa?

Äitiys on muuttanut minua, jo muutamassa kuukaudessa. Eikä suunta ole vain alaspäin säännöllisen aivosumun ja lörpsähtäneen kropan muodossa (sormetkin ovat niin turvonneet, ettei sormukset mene vieläkään). Suunta on myös ylöspäin. Kun harrastaa itsetutkiskelua, on hienoa huomata, että tämä elinkautinen kehittää hyvällä tavalla luonnetta ja muuttaa asenteita.

Muuttuneista asioista kannattaa nostaa esiin ainakin kyky sietää paremmin noloja tilanteita. Jos esimerkiksi vauva räyhää täydessä ruuhkabussissa, enää en koe tarvetta punastellen luikkia pois seuraavalla pysäkillä. Voin rauhassa hyssytellä vauvaa ja jatkaa matkaa kotiin asti. Tuijottakoot. Tai jos vauvalle yllättää nälkä väärässä hetkessä ja väärässä asuvalinnassa, ruokin silti lapseni enkä jää miettimään, kuinka nolosti saatan vilautella.

Lapsen kanssa liikkuessa tulee eteen monia tilanteita, joissa voisi jäädä pohtimaan, mitähän muut tästä ajattelevat. Ja jos liikaa miettii, jämähtää äkkiä neljän seinän sisään. Olenkin ajatellut, että nolompaa kuin olla nolo on pelätä olevansa nolo.

Jos turha häpeily karisee äitinä, niin karisee myös itsekkyys. Jo raskaana alkoi toisen edun asettaminen oman edelle, kun medium-pihvit jäivät syömättä ja vatsalihakset treenaamatta. Se sama on jatkunut vauvan kanssa. Ruuat, suihkut, unet, omat menot ja sairastaminen rauhassa (viimeinen on ehkä rankin!) saavat odottaa kun pieni ihminen tarvitsee sinua. Rakkauden, joka uhraa paljon omastaan, on oppimassa nyt vasta – ja sen soisi ulottuvan myös muihin läheisiin suhteisiin. Voisinko palvella enemmän toisia ilman, että voin tai tiedän saavani vastapalveluksia? Voisinko antaa itsestäni vaatimatta tai toivomatta jotain vastineeksi?

Olenkin ajatellut, että nolompaa kuin olla nolo on pelätä olevansa nolo.

Kolmanneksi asiaksi poimin viime viikkojen oivalluksen, kiitollisuuden. Se oivallus syntyi, kun huomasin potevani ikävää. Olen ikävöinyt menneitä kesiämme, kun teimme mieheni kanssa ulkomaanmatkoja kahden kesken. Olen kaivannut nukkumista niin pitkään kuin haluan – ja päiväunia, kun itseä väsyttää. Rauhaa ja hiljaisuutta. Laiskottelua. Samalla kun sydän pakahtuu onnesta, kun katselen kesätyttöämme hellehatussaan, sieltä löytyy myös haikeutta. Mutta nuo tunteet taitavatkin kulkea rinta rinnan läpi elämän.

Tajusinko nuorempana, mikä etuoikeus oli vaikka saada uppoutua päiväksi sohvan pohjalle lukemaan kirjaa?

Sanotaan, että asioiden arvon ymmärtää sitten vasta kun ne menettää tai kun niiden eteen joutuu näkemään vaivaa. Tajusinko nuorempana, mikä etuoikeus oli vaikka saada uppoutua päiväksi sohvan pohjalle lukemaan kirjaa? En useinkaan. Kaipasin uusia kokemuksia, elämyksiä, saavutuksia, jotakin enemmän. Niin nykyihminen tekee. Olemme sokeita sille, mistä hyvä elämä syntyy – lämpimästä ruuasta tai vastasiivotusta kodista.

Äitiys on opettanut kiitollisuutta. Toisesta perspektiivistä itsestäänselvä onkin aika ihmeellistä.

Antoisia kesäpäiviä arjen ihmeistä nauttien!

Seuraa instassa: @noinviikonmutsi

perhe vanhemmuus oma-elama lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *