Luonnon helmassa

Saapumisviikkoni Sysmässä oli kolea ja tuulinen. Silloin tällöin satoi. Kaupassa käyntiä lukuunottamatta pysyttelin suurimman osan ajasta sisätiloissa. Tutkin Villa Sarkian laajaa kirjakokoelmaa, luin Edith Södergranin ja Märta Tikkasen runoja ja mukana tuomaani Erica Jongin unenomaiseen Venetsiaan sijoittuvaa romaania Serenissima. Huvila on suuri ja vanha, ja siksi myöskin viileä. Join paljon teetä suuresta kukkakuvioisesta kupista ja verhouduin villatakkiin ja äidin kutomiin villasukkiin. 

 

 

 

 

Perjantai-iltana lähdin lenkille. Puin ylleni fleecen ja kaulahuivin, mutta navakan tuulen takia kylmyys iski heti syvälle ytimiin saakka. Suunnistin kulkuni Väihkyläntietä pitkin Särkilahdentien isolle tielle. Vastaani ajoi traktori. Vaikka ilta oli kaunis, muita ihmisiä ei näkynyt. Metsän reunustamalla Särkilahdentiellä kiristin vauhtia, osittain sen takia että pysyisin lämpimänä mutta myös siksi että teki mieli juosta yhä vain kauemmas ja kauemmas – katsoa mitä horisontin takana on. 

 

Ohitseni ajoi muutama auto, mutta linnunlaulua lukuunottamatta oli hiljaista. Jalkojen tömähdellessä maahan ja katseen levätessä luontomaisemassa tuntui kuin pari mielessä pitkään pyörinyttä aihelmaa, joihin minulla on ollut vahva henkilökohtainen tunnelautaus olisi alkanut sulaa ja pyrkisi ulos. Mielessä alkoi hahmottua – kas kummaa – uusia runoja! Ja minun piti tulla tänne kirjoittamaan romaania. Kuin vanhasta tottumuksesta aloin kaivella kännykkää taskusta, johon kirjoittaa runot ylös, mutta tällä kertaa minulla ei ollutkaan kännykkää mukana. 

 

Käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan takaisin kotiin niin nopeasti kuin ikinä pääsin kirjoittamaan runot muistiin ennen kuin ne katoaisivat mielestäni yhtä mystisesti kuin olivat sinne tulleetkin. Ryntäsin hikisenä ja hengästyneenä työpöytäni ääreen, avasin muistikirjastani tyhjän sivun ja kirjoitin epäselvällä ja hätäisellä käsialalla runon siihen. Myöhemmin saunan lauteella maatessani päähäni ilmestyi vielä toinen runo. Kiitin mielessäni Villa Sarkian muusia avusta ja heitin lisää löylyä.

 

Sunnuntaina paistoi aurinko ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli täydellinen päivä tutkia tarkemmin maastoa. Aamupuuron ja aamukahvin jälkeen pakkasin laukkuuni vesipullon, muistikirjan ja kartan ja lähdin matkaan. Riitan vinkistä päätin mennä Ohrasaareen. Se on kuulema ihanteellinen ulkoilumaasto. Ohrasaareen vievää hiekkatietä reunusti kaunis koivikko ja auringonvalo siivilöityi puiden lomasta. Hetkeksi palasin mielessäni lapsuuden kesämaisemiin. Olo oli seesteinen ja olin läsnä tässä hetkessä, mikä ei aina ole itsestäänselvää. 

 

 

 

 

Ylitettyäni puisen sillan Ohrasaareen annoin kiiltäväsiipisen sudenkorennon johdattaa minut polkua pitkin lintutornille. Kiipesin torniin ja ihastelin hetken kimmeltävää vettä, ympärillä huojuvia puita ja vastarannalla nököttävää Pyhän Olavin kirkkoa. Kiipesin portaat ylös ja lähdin kiertämään saarta ympäri kapeaa polkua liikkuen aivan rantakaislikon tuntumassa.

 

 

 

 

Kuulin rapinaa pääni yläpuolelta ja kun nostin päätäni nähdäkseni mitä siellä oli, näin oravan tuijottavan minua tupsukorvat valppaasti pystyssä ja käpy suussaan. Pysähdyin katselemaan kuinka se hyppeli ketterästi oksalta toiselle kunnes se oli kiivennyt niin korkealle etten enää erottanut sitä lehtien lomasta. 

 

Jatkoin matkaani. Ympäriltä kuului hyönteisten surinaa, satunnaista rapinaa ja linnunlaulua. Erotin ainakin kolme erilaista laulua, mutta lintutietämykseni on niin kehno etten tunnistanut lintuja. Suljin silmäni, imin keuhkot täyteen kesäisen metsän makeaa tuoksua ja tunsin lämmön joka solullani. Lintujen laulu kuulosti tuoreelta ja kirkkaalta, aivan kuin se olisi tullut jostain toisesta maailmasta. Olin pitkästä aikaa aivan järisyttävän onnellinen! 

 

Kirjoittanut: Saila Lyytinen

 

Kuvat: Saila Lyytinen